Ihmeellinen Maailma

Taalla ollaan. Hong Kongissa, sain 100 euron halpislennot Bangkokista ja olo on totaalisen epatodellinen lahestyvan lahdon vuoksi.

Mutta sita ennen viela vahan muuta. Eli lento China airlinessa oli jalleen todella mukava. Isot jalkatilat ja mahtava palvelu sapuskan tarjoilulla takasi hyvan reissun.

 Tulin samaan hostelliin kuin viimeksi, melkein samaan huoneeseenkin, mutta oli viereinen huone talla kertaa :). En ole paljoa tehnyt, kavellyt, kavellyt ja kavellyt ihmetellen honkkarin valtavia pilvenpiirtajia. Kallista on muuhun aasiaan verrattuna joten en paljoa muuta ole ostanut kuin lampimamman paidan, koska taalla on aika paljon viileampaa noin 23 asteen paivalampotilalla plus kuivempi ilma.

Tanaan sattui hauska juttu, josta on pakko kertoa. Olin kavelylla puistossa eraan tyypin kanssa hostellista. Oli siis aika myoha, ja kun olimme tulossa portaita alas sielta puistosta, kuulimme ensin mieletonta korkojen kopinaa; joku juoksi. Kaannyimme katsomaan, ja tama aasialaisnainen lensi saman tien nurin portaissa. Paitsi etta peruukki lensi myos; ladyboy siis :D. Ladyboy otti peruukin maasta ja asetteli sita paikoilleen juosten pois mieletonta vauhtia.Koomiseksi tilanteen teki se, etta perassa juoksi afrikkalaismies kiroillen ja sadatellen. Tilanteen pystyi tulkitsemaan vain yhdella tavalla; mies luuli olevansa treffeilla naisen kanssa joka paljastuikin mieheksi 😀 :D.

Juuh. Mutta niin. Fakta on se, etta noin 6,5 tunnin paasta alkaa reissu suomeen. Se alkaa siis aamu neljalta bussilla lentokentalle. Junia ei kulje viela siihen aikaan ja taksi on kallis. Kahdeksalta lahtee kone, vaihto lontoossa ja suomessa ollaan siis 11.30 pm. Eli matkustamiseen taalta suomen lentokentalle kuluu noin 25 tuntia.

Tuntuu oudolta, vaikka odotankin sinne tuloa. Nyt on ainakin sitten aikaa sulatella tata matkaa, joka on ollut pitka, mutta antoisa. Tunteita on ollut laidasta laitaan, mutta yksin reissaaminen on tuonut minuun sellaista vahvuutta ja itsetuntoa, jota en olisi uskonut muuten saavuttavani. Opin paljon, elamasta ja ihmisista.

Matkaan sisaltyi 16 lentoa ja paljon rahaa; tuloksena paljon kokemuksia. Kiitos kaikille jotka olette olleet hengessa mukana. On ihana huomata etta lahtiessa parhaat ystavani ovat edelleenkin parhaita ystaviani; Zara, Sami, Kaisa, Maija, Lotta, Nina….. Seka perheeni, paras ystavani ja siskoni Terhi joka on ollut elamani alusta saakka tukena ja jakamassa elamani ilot ja surut. Seka veljeni Markku, joka on ollut valtava tuki ja apu matkani aikana, kaytannon asioiden suhteen seka moraalinen tuki. Odotan myos muun perheeni tapaamista. On ihanaa nahda kaikki! Voisinko enempaa pyytaa; olen valtavan iloinen, kiitollinen ja onnekas etta minulla on nain monta ihanaa ihmista elamassani. Ja etta olen saanut kokea taman antoisan reissun.Mitaan en ota itsestaan selvyytena, en ainakaan taman matkan jalkeen.

Ja maailma on todella ihmeellinen.

Tadaa. Ympari mennaan ja yhteen tullaan. Ympyra on sulkeutunut :D. Takaisin siis Bangkokissa.

Lahdin siis Siam Reapita matkustamaan maanantai aamuna bussilla, jossa ei toiminut ilmastointi….. En tieda oliko roorit tukossa vai mika mutta toimi todella huonosti. Eli hiki valui mukavasti suurimman osan matkasta.

 Niin ja tie. Huuuuh se oli monttuisin matka ikina. Tie on surkeassa kunnossa, ja on turha kuvitella keskittyvansa lukemaan mitaan. Siina meni sitten mukavasti se 120km thaikkujen rajalle kuudessa tunnissa. Eli tuntivauhti ei ollut mikaan paatahuimaava.

 Mutta rajatoiminta oli aivan ihailtavan nopeaa, yksinkertaista niin kuin sen kuuluisikin olla. Eka kambotsan puolella leima, jonotettiin kukin vuoroamme ja sitten kaveltiin thaikkulan puolelle parisataa metria ja uudet leimat. Eli sen voi hoitaa niinkin nopeasti kuin 20 minuutissa, eika tunneissa niin kuin Vietnamin rajalla. Pisteet thaikuille.

 Siita sitten minibussi bangkokkiin, talla kertaa 280km/4h mika oli jo vahan inhimillisempaa. Syyna lienee myos varmaan se, etta thaikuista loytyy ihan oikeita moottoriteita kun taas laosista, vietnamista ja kambotsasta ei.  Otettiin matkalla kyytiin pari thaikkumimmia kun joittenkin bussi oli hajonnu matkalle.

 Niin ja tie tuntui ihanalle heti Thaikkulan puolella. Pitaa muistaa tamakin pieni ylellisyys.

Takaisin siis turistighettoon, talla kertaa syyna khao sanille palaamiseen oli yksinkertaisesti halpa majoitus. Loytyikin kamppa 5 eurolla tuulettimen kanssa. Tosin tuuletin osoittautui paskaksi, vaikka se on ihan tehokkaan nakoinen niin tuntuu etta se tyontaa ilmat kohti kattoa eika lattiaa niin kuin pitaisi. Taalla oon nimittain todennut, etta kuuma on. Tai siis erittain kostea ilma kylla hikea pukkaa jo lyhyen kavelylenkin jalkeen.

 Eilen menin syomaan intialaiseen ja oli ihan alyton nalka ja oli ihan pakko saada kunnon tulinen kana vindaloo seka valkosipuli naan. Siina sitten korvaan soljui tuttu suomalainen puhe. Viereisessa poydassa oli kolme hieman vanhempaa, suomalaista tyyppia. Erittain letkeaa sakkia olikin, Inarista kotoisin.

 Siina sitten tuli jo tyotarjouskin, ei tarvinnut edes suomeen asti tulla ennen kuin kysytaan toihin :). Nailla hemmoilla on jonkinlainen hotelli/bed & breakfast tai vastaava ja sinne tarttisivat tyontekijan ainakin kesaksi vaihteleviin tehtaviin. Mutta etta Inariin… no en oikein nyt usko, mutta olin otettu etta he kovin halusivat minut sinne toihin :D.

En paljoo oo tehny, viime hetken ostoksia ja tanaan illalla pitaa kayda viela ottaan kunnon setit naamahoitoja seka mani-ja pedikyyri. Viela kun halvalla lahtee. Jesh. Lento Hong Kongiin on siis huomenna.

 Palaan asialle viela ennen lahtoa Suomeen.

Tuli pieni vali tahan paivitykseen kun en paassyt kirjautumaan sisaan matkablogiin, asetuksia oli taas jotenkin muutettu joten jouduin lahettamaan mailia yllapidolle.

Mutta taalla taas ollaan. Elikka HCMC:ssa hengasin siis noin viisi paivaa. Oli kiva olla taas ihmisten ilmoilla ja viela ihanampaa oli paasta lampimaan paikka. Lammin tuuli oikein hyvailee ihoa :).

Kiinalainen uusivuosi ja sen viikon kestava juhliminen vain hieman hankaloittivat asioita. Ei suuressa mittakaavassa, mutta esim busseja ei juuri kulkenut ja monet paikat olivat kiinni. Siella olisi ollut oikein mukavia hierontapaikkoja ja kylpyloita, mutta kaikki kiinni.

Majoitus ei ollut ihan niin halpaa kuin Laosissa, luulen etta myos HCMC:ssa voi kokea suuren kaupungin syndrooman; kaikki on kalliimpaa. Yritin loytaa talta alueelta jotain guesthousea tai vastaavaa, mutta joka paikka oli taynna. Lopulta mut ohjattiin eraalle sivukujalle, kahden ison rakennuksen valissa menevalle kujalle, joka on noin kaksi metria levea, jos sitakaan. Sitten siita kaannyttiin viela pienemmalle kujalle ja vastassa oli nainen jonka guesthousessa oli viela tilaa.

 Vuokra oli 10$ usa dollaria yolta, mutta jotenkin ei jaksa enaa valittaa siina vaiheessa kun hiki virtaa selkaa pitkin. Nain huoneen ja hyvaksynnan jalkeen sitten kiipeamaan portaita. Oli tietenkin viidennessa kerroksessa ja oli mukavaa menna niita todella jyrkkia portaita pitkin sinne. Huone oli kuitenkin kiva, oma vessa, kuuma suihku, tv ja parveke.

 Eipa siella kuitenkaan ihan kamalasti ollut tekemista, kavin kavelylla joen rannalla seuraillen ihmisten kuhinaa, maassa jossa on paljon enemman mopoja kuin autoja. Joku sanoi, etta tassa 5,5 miljoonan ihmisen kaupungissa on 3miljoonaa mopoa. Enka epaillyt sita yhtaan, niita oli ihan mielettomasti ja viela mielettomampaa on liikenne, jossa he menevat jokaiseen mahdolliseen suuntaan milloin vihrealla, milloin punaisella valolla silti aiheuttamatta onnettomuutta.

 Koska suunnitelmat muuttui pohjoisen sijasta etelan suuntaan, ajattelin etta jatketaan sitten vaikka matkaa ja mennaan Kambotsaan. Bussilippu sinne oikeassa Limousine-bussissa, 12doltsua ja kuusi tuntia. Vahan kallista aasialaisittan, mutta bussi olisi kuulemma oikein mukava isoilla jalkatiloilla, ilmastoinnilla ja VESSALLA. Varsinkin tuo jalkimmainen on ihan luksusta.

Ja paikkansa piti. Bussi oli oikein mukava ja saatiin jopa ‘aamiainenkin’, mika oli jonkinnakoinen pasteija ja makea kakunpala.

Rajalla ei mennyt kovin kauaa mutta yhta huonosti organisoitua se oli kuin muillakin rajoilla. Ei mitaan selvia ohjeita vaan kaikki on kuin passit irrallaan siella tietamatta mita tehda. Sitten joku mamma huutelee sielta edesta nimia parhaansa mukaan aantaen ja sitn sai hakea omansa.

Takas bussiin ja reilu 4 tuntia lisaa ja ollaan Phnom Penh:ssa, Kambotsan paakaupungissa. Ja kun paastiin bussista pois, on se sama rumba kuin missa tahansa aasian kaupungissa, ymparilla on tsiljoona tuk tuk ja mopo kuskia yrittaen saada sinut kyytiinsa.

 Meita oli siina sitten sellainen viiden jengi, kaksi saksalaiskundia ja saksalaispariskunta. Mentiin yhdessa, ja kierreltiin vaikka missa mutta jouduttiin paatymaan sitten kalliiseen hotelliin, koska joka paikka oli taynna ja kaikki vasyneita. Maksoin sitten 20dollaria sinkkuhuoneesta, kylpyammeella ja telkkarilla, mutta ei todellakaan ollut ihmeellinen rotisko eika ollut edes ikkunaa.

Seuraavana aamuna loyty onneks toinen paikka parin korttelin paasta ja vuokra putos kymppiin. Ja seruaavana paivana vitoseen kun vaihdoin taas mestaa.

Paitsi etta tama viimeinen paikka olisi kylla voinut nimeta taman “Hello Guesthousen” Torakka Guesthouseksi. Ensimmaisena paivana kun tulin kaupungilta ja laitoin valot paalle niin eikos siella juokse mielettoman kokoinen torakka karkuun toiselta pedilta. Ja en saanut sita kiinni joten paatin siis nukkua toisella pedilla ja yrittamatta olla ajattelematta sita.

Parin paivan paasta oli taas kaksi lisaa (ensimmainen tapettiin) ja siina vaiheessa alko oksettaa koko mesta. Sangyn alta ei oltu siivottu varmaan koskaan. Siella oli sellainen puuritila sangyn alla, minne ei nahnyt kovin hyvin mutta sen verran kuitenkin etta se oli paskan peitossa.

Kavin museossa. Tuol Sleng, mika ironisesti on suoraan kaannettyna “myrkyllisten puiden maki”‘. Taalla on kidutettu mieleton maara ihmisia Khmer Rouge:n ollessa vallassa, vuosina 1975-1979. Tarkkaa maaraa ei tiedeta, mutta arvellaan etta se on noin 17 000-20 000 ihmista; uhreja olivat lapset, naiset ja miehet ikaan tai ammattiin katsomatta. Khmer Rouge:n johtaja oli Pol Pot. Pol Potin vallan aikana kuoli noin 1,7 miljoonaa ihmista.

 Paikka on toiminut kouluna sita ennen mutta talloin se paatettiin pitaa ihmisten kidutuspaikkana, ja tama tunnetaan myos nimella S-21, kirjain S tarkoittaen Security prison.

Rakennuksien ymparoitiin sahkoisilla aidoilla, luokkahuoneet muutettin pieniksi vankiloiksi ja kidutuskammioiksi seka kaikkiin ikkunoihin laitettiin kalterit ja sahkolangat.

 Suurin osa uhreista oli Kambodialaisia, mutta joukossa oli myos lolaisia, vetnamilaisia, intialaisia,englantilaisia, amerikkalaisia, australilaisia ja uusi-seelantilaisia.

Kun vangit tuotiin museoon, heidat valokuvattiin ja taustat tutkittiin. Sen jalkeen he joutuivat riisuutumaan alusvaatteilleen ja jos he omistivat mitaan, kaikki otettiin heilta pois. Ne, jotka vietiin pieniin selleihin, laitettiin rautaketjuihin, toinen paa oli seinassa tai betonilattiassa.  Isompaan selliin joutuvat jakoivat kukin ison ketjun niin, etta kun he makasivat lattialla ringissa, joka toisen ihmisen paat olivat samaan suuntaan ja viereisen jalat olivat siis paan vieressa.  He nukkuivat lattialla ilman minkaannakoista patjaa tai vaatetta allaan, puhuminen toisille oli kielletty.

 Jos joku ei noudattanut saantoja, rangaistukset olivat ankarat; sahkoiskuja, ruoskimista, kidutusta mita erilaisin konstein. Joskus he joutuivat myos juomaan virtsaa. Hygienia oli huonoa, koska vangit eivat saaneet peseytya usein. Parhaimmillaan kerran kolmessa paivassa, mutta joskus vain kerran kahdessa viikossa. Vangit laitettiin selliin ja ulko tyonnettiin letku kalterien valista ja vetta suihkutettiin sinne lyhyt aika.Epahygienia toi myos sairauksia vankilaan; ihosairaudet, ja erilaiset matosairaudet olivat yleisia.

 Uhrit haudattiin lahelle vankilaa, mutta kun Khmer rougen valtakausi loppui, heita vietiin Choung Ek: iin, paikka joka tunnetaan nykyisin myos nimella “killing fields”.

 Vain kahdentoista tiedetaan selvinneen tasta brutaalista ihmisten teurastus paikasta. Naiden annettiin elaa vankilassa koska heista saattoi olla eri tavoin hyotya, muuten heidatkin olisi tapettu yhta armottomasti kuin muutkin vankilan uhrit.

 Tassa on S-21 vankilan saannot:

1. You must answer accordingly to my question. Don’t turn them away.

2. Don’t try to hide the facts by making pretexts this and that, you are strictly prohibited to contest me.

3. Don’t be a fool for you are a chap who dare to thwart the revolution.

4. You must immediately answer my questions without wasting time to reflect.

5. Don’t tell me either about your immoralities or the essence of the revolution.

6. While getting lashes or electrification you must not cry at all.

7. Do nothing, sit still and wait for my orders. If there is no order, keep quiet. When I ask you to do something, you must do it right away without protesting.

8. Don’t make pretext about Kampuchea Krom in order to hide your secret or traitor.

9. If you don’t follow all the above rules, you shall get many many lashes of electric wire.

10. If you disobey any point of my regulations you shall get either ten lashes or five shocks of electric discharge.

Tuo oli todella rankka visiitti. Seinilla oli naiden vankien kuvia seka kuvia kuinka heidat oli armottomasti tapettu lattialle tai kuinka he kituivat elaman ja kuoleman rajamailla. Vankien silmista loisti kauhu, epatoivo ja suru. He varmasti tiesivat mita oli tulossa ja etta palastumisen mahdollisuus olisi hyvin pieni. Kiertelin ympari naissa pienissa huoneissa, ja siella oli edelleen jokaisessa huoneessa ruostunut sanky ja joissakin oli viela kettingit jaljella. Seinalla saattoi roikkua kuva vangista joka on tapettu tahan sankyyn ja lattialla on vain lammikko verta.

 Kuvat olivat hatkahdyttavia. Vangeille ei annettu ruokaa, jos he jotain saivat, se oli kaurapuuroa. Kuvista nakee kuinka anorektisen laihoja he olivat. Siella oli esilla myos kidutusvalineita. Esimerkkina siella oli iso, keraaminen saavi, joka taytettiin vedella. Vangin paata tyonnettiin veteen niin monta kertaa etta han menetti tajuntansa. Sen jalkeen se tyonnettiin toiseen samaanlaiseen saaviin, jossa saattoi olla virtsaa tai jotain muuta todella voimakkaan hajuista nestetta, jolloin vanki virkoaa. Tama oli yksi monista.

 Toinen julman nakoinen oli ruumisarkkua muistuttava ison laatikon nakoinen puukyhaelma. Vanki asetettiin tahan paa alaspain, nilkat ja ranteet lukittiin paikoilleen, niin etta kadet olivat sivuilla. Arkku laitettiin tayteen vetta, jolloin avuton vanki ei voinut tehda enaa mitaan.

 Konsteja oli monia siis. Ja kylla siina paikassa oli jotain todella karmivaa. Paikalle saapuessa minut valtasi selittamaton surullisuuden tunne, joka muuttui kuvia katsellessa paansaryksi ja taman jalkeen oikeastaan olinkin valmis menemaan oksentamaan. Tama oli paikka, missa ihmisilta ei tarvinnut pyytaa hiljaisuutta; kaikki olivat enemman tai vahemman jarkyttyneita puhuakseen.

 Tama paikka oli sen verran rankka, etta loppupaiva menikin sitten leppuutellessa. Seuraavana paivana menin sitten Killing Fields:iin, jonne oli noin 15 kilometrin matka.

Killing Fieldsille tullessa ei voi olla huomaamatta korkeaa tornia. Tassa korkeassa tornissa on 8 000 ihmisen paakallot, ja niita saa katsella lahelta niin halutessaan. Siella oli myos kartta paikasta, ja siis tama paikka sisalsi enimmakseen joukkohautoja. Seassa oli kaksi isoa puuta. Toinen puu oli suurta kaiutinta varten. Kaiutin ripustettiin puun oksaan vaimentamaan uhrien viimeiset tuskan huudot ennen kuolemaa. Toinen puu oli lapsia varten. Lapsia hakattiin kuoliaaksi lyomalla heita puuta vasten.

Vieressa oleva koulu ja lapsien iloiset huudot olivat melko raikea kontrasti alueen ilmapiirissa vellovalle surullisuuden ja tuskan tunteille.

Ja silti ei voi kuin ihmetella, miten tallasien tragedian jalkeen, vain 30 vuotta siita, ja ihmiset tassa maassa ovat niin uskomattoman ystavallisia, ihania ja auttavaisia. En voi kuin ihmetella. Varmasti pitaa menna viela monta sukupolvea eteenpain kuin tama maa alkaa toipumaan tasta jarkytyksesta.

Auttamisen halu on kova, kun nakee kuinka surkeasti asiat taalla on. Koyhia ja kerjalaisia olen nahnyt taalla enemman kuin missaan muussa maassa. Ei mene montaa minuuttiia etteiko joku olisi haluamassa jotakin. Vaikeinta on nahda juuri pienten lapsien tulevan kerjaamaan, ja monet heista tyoskentelevat ihan liian rankasti ansaitakseen elantonsa. Heidan kuuluisi olla leikkimassa, ei tyoskentelemassa aamusta iltaan.

 Iltaisin voi nahda kuinka ihmiset nukkuvat kadun varsilla. Joillakin on hyttysverkot ja patja allaan, joillakin ei mitaan. Silti tama maa on kontrastien maa, pala mennytta, nykyhetkea ja tulevaisuutta. Pitkan patkan jalkeen hokkelitaloista voi nahda valtavan upean monumentin tai upean ostoskeskuksen keskella koyhyytta.

 Korruptio on kova. Poliisit voi lahjoa ja useimmiten heista tuskin on edes paljon hyotya. Ainakaan ilman lahjomista. Lapsisprostituutiota esiintyy myoskin, tosin se ei ole niin nakyvaa, mutta sita etsiva varmasti loytaa haluamansa. Itse nain majoituksen seinalla imoituksen, etta “ei lapsiprostituoituja sisatiloihin”.  Tassa maassa taytyy selvastikin itse puolustaa itseaan ja raivata oman paikkansa. Viranomaisilta tuskin kannattaa odottaa apua.

 Viimeisina paivina Phnom Penhissa otin iisisti. Menin hotelli Cambodianan uima-altaalle ottamaan aurinkoa. Karaytin ihoni tietenkin. Oli ihana loikoilla altaan aaressa, joskaan ei kauheasti ole tehnyt biitsille mieli australian unelma-rantojen jalkeen.

Lahdin sunnuntaina Siam Reapiin, 300 km luoteeseen Phnom Penh:sta. Siam Reap on pienehko kaupunki kuuluisan Angkor Watin temppelialueen juurella.

 Angkor on hyvaksytty UNESCO:n maailmanperitokohteeksi vuonna 1992. Khmer-kuningas Jayavarman toinen perusti 800-luvulla alueelle valtakuntansa paakaupungin ja Khmerit yhdistivat Kambodzan yhdeksi kuningaskunnaksi.

 Vuosisatojen ajan jokainen hallitsija pystytti Angkoriin suuren temppelin. Tuhat vuotta sitten Angkor oli maailman suurimpia kaupunkeja ja oli Koillis-Aasian suurvalta.

Hallitsijat olivat 1100-luvulle asti hinduja ja sen jalkeen buddhalaisia.Khmer hallitsijoiden valtakausi paattyi vuonna 1434 ja taman jalkeen Angkorin valtakausi vaheni, kunnes 1500-luvulla se oli enaa pienen kuningaskunnan keskus. Alueen rappiokausi oli edessa ja se oli unohduksissa vuosisatoja. Ranskalaiset arkeologit loysivat sen 1800-luvulla viidakon keskelta.

 Temppelialue on iso; alueella on kaikkiaan noin 100 temppelia ja aluen on noin 400 neliokilometrin suuruinen. Angkor Wat on taman koko temppelialueen yhteinen nimitys, mutta alueella on myos Angkor Wat niminen temppeli; nama siis kaksi eri asiaa. Angkor Wat temppeli on maailman suurin uskonnollinen rakennus.

Tama Ankgor Wat temppeleineen on Kambotsan suurin turistien houkutin, ja epailematta he ovat myos erittain ylpeita tasta; teksti tai kuva Angkor Watista koristaa niin lippua, kaljatolkkia, kynaa, paitaa ja melkein mita tahansa voit vain kuvitella.

Itse olin tietenkin innoissani sinne menosta ja olisihan se mieluisa kontrasti Tuol Slengin museolle. Bussimatka kesti siis mukavat 6-7 tuntia, ja jos haluaa istua mukavassa bussissa (=suomalainen perusbussi), siita joutuu maksamaan aina ylimaaraisia dollareita, niin kuin nytkin. Mutta matka meni ihan mukavasti jutellessa vierustoverin kanssa, joka sattui olemaan aussi.

Maanantaina aamulla vuokrasin polkupyoran jotta paasisin pallistelemaan Angkorin aarteita. Eksyin kuitenkin matkalla, olin polkenut jo noin 7km, eika mitaan muuta nakynyt kuin tieta eteenpain. Palasin takaisin, ja silloin alkoi olemaan jotenkin omituinen olo.

 Polkaisin sitten apteekkiin, koska minua oli jo paivia vaivannut yska (iltaisin, oisin ja aamuisin) seka alkava kurkkukipu. Lisaksi silmia oli sarkenu lievasti jo useita paivia. Sain laakkeita apteekista, mutta ennen kuin paasin tiskille vuoroani odottamaan, alkoi heikottamaan. Pidin hyllysta toisella kadella kiinni, mutta ei auttaunut ei. Maailma musteni silmissa ja seuraavaksi loysin itseni lattialta. Apteekin naiset auttoivat minut istumaan tuolille ja toinen heista leyhytteli jotain paperilehdykkaa edessani ja toinen toi markaa pyyhetta. Ei mitaan tietoa mika pyortymisen aiheutti, olin syonyt ja juonut hyvin aamun ja kuumuuteen olen tottunut.

 Olo oli yha heikko 20 minuutin jalkeen apteekissa, ja kysyin onko siella laakaria, kuulemma ei, mutta sellainen voitaisiin aina jarjestaa. En halunnut vaivata heita enaa, joten sanoin etta katson kuinka paiva sujuu ja jos on huono olo seuraavanakin paivana niin sitten pitaa tehda jotain. Huojuin sitten laheiseen ravintolaan ja tilasin hedelmajuoman.

 Seuraavana paivana onneksi oli paljon parempi olo, vain yska ja kurkkukipu jaljella. Odotin kuitenkin viela seuraavankin paivan ennen kuin lahdin kokeilemaan temppelialueelle lahtemista uudestaan.

 Vuokrafillari siis kahdella usadollarilla ja talla kertaa ei ollut vaikeuksia oikean suunnan loytamisessa. Liput alueelle on kalliita, paivan lippu/20$, kolme paivaa/40$ ja viikko/60$. Otin kolmen paivan lipun ja jatkoin polkemista. Kaytin fillaria kaikki kolme paivaa ja kilometreja kertyi joka paiva 30-40, teki hyvaa takapuolelle :D.

 Angkor Watin temppeli oli kylla ihmeellinen. Kasittamatonta ymmartaa miten jotain niin upeaa ja yksityiskohtaista on voitu rakentaa 900 vuotta sitten. Kivissa oli isot reiat, ja niista oli laitettu lapi bambu jotta kivi pystyttiin kantamaan. Norsuja kaytettiin myos apuan rakentamisessa. Angkor Wat temppeli oli ehdottomasti koko paikan tahti, ja sen huomaa myos kavijamaarista; ihmisia virtaa paikalle kuin kirkonmenoihin. Kellonajasta huolimatta. Hyvaa valokuvaa oli vaikea saada, koska siella nakyi aina jonkun naama, kasi tai ainakin jalka. Vaikka muuten se olikin valokuvaajan unelma.

Temppelit ovat lahoamiskunnossa, monista on katto lahonnut ja jokaiseen kujaan ja kaytavaan ei ole mahdollista menna sen takia. Yksi mielenkiintoisimmista temppeleista oli Ta Prohm, temppeli josta luonto on ottanut vallan. Valtavat puut ovat valtaamassa tata aluetta, kun niiden juuret ovat kietoutuneet monien temppeleiden yli, ali ja ympari. Taalla on kuvattu myos osa Angelina Jolien tahdittamaa Tomb Raider:ia. 

 Tanaan oli siis kolmas ja viimeinen paiva temppeleita. Missaan ei kylla saa olla rauhassa lapsilta ja aikuisilta jotka myyvat kaikkea pajupilleista veteen ja leluihin. Ymmarran kylla, etta hekin yrittavat ansaita elantonsa, mutta valilla he menevat rasittavuuteen asti juoksemalla perassa vaikka kuinka pitkaan ja kiroilemalla jos en osta heilta mitaan. Tosin naita vaikeita tapauksia ei ole ollut montaa, useimmat ovat sellaisia perussinnikkaita jotka kaantyvat kannoillaan muutaman minuutin jalkeen.

Kambotsa on ehdottomasti ollut suuri iloinen yllatys matkallani. En ollut tanne suunnitellut tulevani, mutta nain kavi ja olen iloinen etta tulin. Talla paikalla on paljon annettavaa, monenlaista koettavaa ja ihanat maan asukkaat.

 Aika on kaymassa aasiassa vahiin, joten matka taitaa jatkua pian Thaimaan puolelle, jalleen kerran. Viela paiva nautiskelua taalla :).

Juu. Taalla ollaan menty vahan ristiin ja rastiin koska suunnitelmiin tuli muutoksia.

Eli Vientianesta saakka on tullut vetta taivaalta ja se oli alkanut kiristamaan hermoja. Vientiane oli todellakin rauhallinen mesta, mutta olisi siellakin varmasti viihtynyt useamman paivan jos ilmat olisivat olleet paremmat.

Joten Sunnuntai-aamuna lahti bussi Savannakhetiin, etelaiseen Laokseen. Ensin tultiin hakemaan aamulla kello 6 tuk tukilla, vaikka vaitettiin etta bussi tulisi minua hakemaan. Se vei minut ja pari muuta bussiasemalla mista lahti julkinen bussi, vaikka oltiin vaitetty etta tama on express bus. Paskanpuhumisen taidot osataan hyvin.
He sanovat kaiken mita haluat kuulla.

No niin. Eli julkinen bussi on se surkein idea matkustaa. Ensinnakin bussi on aina melkein poikkeuksetta todella paskainen. Istuimet on ihan siedettavat mutta polvet ottaa kiinni edessa istuvan selkanojaan.

Ei muuta kuin liikkeelle. Raminakolina-bussi pysahtyi melkein joka mutkan takana ja koko ajan tuli lisaa jengia kyytiin. Sitten tuli pariskunta “haisu”. Todella karsean hajuisia tyyppeja, haisivat puoliksi kalalle ja sitten kun siihen yhdistaa parin viikon suihkussa kaymattomyyden niin tulos on valmis… Ja istuivat tietenkin mun eteeni.

Naiden jalkeen tuli nainen jolla oli valtava maara koreja. Naissa pyoreissa koreissa oli ilmeisesti jotain ruokaa; mita, sita en tieda silla tama oli peitetty vihreilla lehdilla. Mutta painavia ne oli ja bussin takaosa lastattiin tayteen. Kun bussin takaosasta puuttui penkkeja, ja silloin ymmarsin myos etta miksi. Varmasti taman takia, etta tavaraa saataisiin roudattua. Koreja oli ainakin 50 kappaletta.
Mukaan otettiin matkan varrella myos skootteri, joka asetettiin kylmasti kuskin viereen.
Loppumatka meni sormet ristissa rukoillen etta hullu bussikuski ei aiheuttaisi kaahauksellaan onnettomuutta ja mina saisi bambukoria paahani.

Laoksessa tieverkosto on alkeellinen. Koko maassa menee paa-asiassa yksi paallystetty tie, joka on myos “paatie”. Tama paatie kuitenkin muistuttaa lahinna kuin mita tahansa suomen kaupungin lahiotieta.
Sivutiet on paallystamattomia. Junaverkostoa ei ole.

Joten olin ihan onnelllinen kun 460kilometrin ja kahdeksan tunnin paasta oltiin Savannakhetissa. Bussissa oli myos kolme muuta yksin reissaavaa mimmia. Joten otimme yhdessa tuk tukin keskustaan.

Paljastui, etta tama “keskusta” oli viela kuolleempi kuin suomen Kihnio. Ihmettelin, etta missa on ne 126 000 asukasta mista Lonely Planet puhui. Olikohan tullut kolme nollaa liikaa vakimaaraan?
Sitten metsastettiin majoitusta. Yksi loysi kampan, ja jatkoin matkaa saksalaisen ja sveitsilaisen kanssa. Heidan oppaansa mukaan jokin halvahko paikka olisi 500 metrin paassa. Rinkka tuntui todella painavalta mutta aattelin etta mennaan nyt sitten jos siella jotain on. No ei ollut, ja alkoi menemaan hermo koska oltiin kavelty ainakin 1,5 kilometria.
Poimin toisen paikan ja loysin kampan 1,5 eurolla.

Olin ajatellut olla Savannakhetissa ensin 3 paivaa, jotta oisin hakenut Vietnamin viisumia. Mutta tajusin etta hermo ei kestaisi.
Seuraavana paivana kirmailin kaduilla, ja olihan siella paikallisia jotka tuijottivat lankkari tyttoa kuin ei ennen olisi vastaavaa nahnyt. Nyt tiedan milta julkkikista tuntuu :D.

Ja maanantaina puolen paivan aikaan oli taysin kyllastynyt koko mestaan ja halusin pois, ihan mihin vain. Edes viisumeita ei sielta jarkatty.
Onneksi sielta loytyi turisti info ja sain selville bussi-aikatauluja.
Nyt oli Vietnamin vuoro, koska halusin ihmisten ilmoille hiljaisesta Laoksesta.

Illalla kello 10 lahti bussi kohti Lao Bao:ta, raja-asemaa. Tama oli taasen julkinen bussi, mutta sen tiesin jo sinne lahtiessa. Oli parempi vaihtoehto kitua bussissa kuin olla Savannkhetissa, missa ei kertakaikkiaan tapahu mitaan tai ole mitaan tekemista.

Bussiasemalla melkein juoksin kohti muutaman lankkarin ryhmaa. Ihmisia, lankkareita, ihanaa..! En kovin usein oo ollut niin ilonen tavatessani lansimaalaisia :D.
Tulin hyvin juttuun uusi-seelantilaisen Andrein kanssa ja matko menikin aika mukavasti hanen kanssa jutellessa, aina raja-asemalle asti.
Lao Baoon oli matkaa vain kolmisen tuntia. Sitten pysahdyttiin, ja alkoi tavaran lastaus. Red bullia laatikoissa. Sita lastattiin tunteja. Mutta sen ei ollut valia, silla olimme jo rajalla ja meidan piti nukkua bussissa odottaen, etta raja aukeaa aamu seitsemalta. Oli taas kerran aivan sairaalloisen kylma ja vetta satoi.

Kello laheni seitsemaa, ja tavaran lastaus alkoi olla loppu. Oltiin oltu siis parkissa siina jo kuusi tuntia.
Joku aija oli kerannyt meidan passit aiemmin leimausta varten ja vaati meilta dollarin. Olettettiin taman olevan maastapoistumis vero. Mutta sitten kun tuli passien takaisin antamis aika, han vaati meilta 5 usa dollaria lisaa. Haluttiin tietaa syy, ja han vain toisteli “stamp, stamp”. Muuta ei tullut, ja me ei luovuttu rahoistamme.

Seuraavaksi meita kaskettiin lahtea kavelemaan rajalle hakemaan uutta leimaa passiin, Vietnamin puolelta. No, meilla lankkareilla ei niita passeja ollut, kun se aija oli ne vienyt meidan kieltaytyessa rahoittamasta sita ilman patevaa syyta.

Mentiin kuitenkin, ja siellahan se raja oli reilun kilometrin paassa. Bussi katosi mutkan taakse ja vahan kylla huolestutti etta mihin meidan tavarat oli menossa ja mita niille voisi tapahtua…
Reilu kilsa rajalle ja sitten jaatiin ihmettelemaan missa on aija jolla on meidan passit. Ei edes muistettu milta heppu naytti, koska kaikki nayttavat taalla minusta samalle.

Sielta se sitten kuitenkin tuli pitkan odottelun jalkeen ja vaati viela rahoja. Kysyttiin yha miksi, mutta han ei ymmartanyt tai ollut ymmartavinaan, joten heti kun han oli antanut passin takaisin lampsimme luukulle ottamaan leimat. Hahaa. Jaipa aija nuolemaan nappejaan.

Saatiin leimat. Sitten vaihdettiin rahaa, ja tama mamma ei osannut laskea ollenkaan. Jouduin komentamaan hanta laskemaan rahat uudestaan silla joka kerta sita tuli liian vahan. *Huokaus*.
Sen jalkeen odottelua.
Missa oli bussi? Vietnamissa se ei viela voinut olla koska sinne oli vain yksi tie ja me olisimme huomanneet jos se olisi meidat ohittanut. Nalkakin oli. Ei mitaan ruokaa tarjolla missaan, vain makeisia. Ostin Andrein kanssa ison pussin pahan makuista suklaata puoliksi.

Parin tunnin odottelun jalkeen bussi tuli ja seuraavat pari tuntia se seisoi parkissa siina leimaustoimiston vieressa. Miksi, en todellaan tieda.
Siina seilattiin luukulta toiselle ja milloin kukakin virkailija halusi nahda passimme tai viisumimme. Todella huonosti organisoitua toimintaa seka rajalaitoksen etta bussin puolesta…

Bussiin sitten paadyimme kun kello oli noin puolenpaivan. Matka jatkui epamukavasti. Red Bull laatikot oli siirretty kaikkien jalkatiloihin, joten jalkatila pieneni entisestaan.

Seuraavat kolme tuntia meni karsiessa, ja vihdoin olimme Hue:ssa. En olisi kestanyt yhtaan kauempaa. 400 kilometrin matka kesti siis 17 tuntia. Etta muistelkaapa tata kun siunailette bussin myohastymista viidella minuutilla tai muuten sen hitautta….

Satoi sitten tietty Huessakin. Otettiin mopo-taksit bussiasemalta ja meidat vietiin keskusta-alueelle. Vietnamilaiset tykkaa kayttaa torvea. Kaikki toottailee taalla, ja useimmiten ihan ilman syyta. Liikenteessa on paljon enemman mopoja kuin autoja. Ja saanto on, etta pienempi vaistaa isompaa, aina.
Tien ylittaminen on taitolaji. Sita ei koskaan saa ylittaa juosten, vaan rauhallisesti kavellen ja katse vastaantulijoissa. Ne kylla vaistaa.

Sain tasokkaan hotellihuoneen viidella usa dollarilla yo. Ja lammin vesi myos. Paitsi etta ei ollut, sen totesin kun olin jo hekumoinut ajatuksella lampimasta kylvysta ammeessa. Hitto. Siita tuli minuutin suihku sitten.

Kylma oli. Kavin kavelemassa saksalaisen Julian kanssa. Siella oli sellainen hieno silta, jossa oli kirkkaat valot ja ne vaihtoi varia. Kaikkee oli taas myytavana joka paikassa muttei ostettu mitaan. Oli kylma ja vaikka itsellani oli ihan oikeat kengat, pitkat housut ja lammin paita paalla niin ei silti paljoa auttanut.
Sina yona oli monta huopaa paalla mutta ei auttanut.
Lampotila Hue:ssa oli noin 18-20 astetta paivalla ja satoi, satoi ja satoi. Eika parempaa saata ollut tiedossa.

Siina sitten mietin, etta johonkin pitaa paasta, ei tallaista kelia kylla kesta lomalla. Joten irtosi halpa lento Ho Chi Minh Cityyn, 45 euroa. Bussillakin olisi toki paassyt, hintaan 18e ja 26 tuntia… Joten ei siina kovin kauaa tarvinnut miettia etta kummallako menisi.

Perjantai-aamuna tultiin hakemaan hotellilta ja tama kansainvalinen lentokentta oli pienin koskaan nakemani, muistutti lahinna isoa latoa mielestani…..

Lensin Pacific Airwaysilla ja heidan lahtoaulansa oli kylla jotenkin koominen. Kasin kirjoitettu plakaatti osoitti kohti pacific airwaysin “lahto-aulaa” ja siella istuttiin. Tuntui kuin olisi istunut jossain teatterissa, seinilla oli ihmeellisia koristeita ja paikka oli muutenkin erittain “epalentokentta-mainen”.

Kone oli vain puoliksi taynna ja reilun tunnin lennon jalkeen oltiin HCMC:ssa. Tama on ainakin kohtuullisen kokoinen city 5.8 miljoonalla ihmisella. Mutta kun on tama uusi vuosi. Tunnetaan nimella TET, ja tama juhlinta kestaa noin viikon. Monet paikat on kiinni. Kampasta joutuu maksamaan 10dollaria, aika kallista mutta halvemmalla ei irronnut.

Ja kuuma on! On ihmeellista miten yhden maan sisaan mahtuu niin monta erilaista saata. Hanoissa, pohjoisessa on 1-8 astetta ja taalla etelassa on talla hetkella noin 34 raatia. Ja kyllahan tama mielta lammittaa kun on kuuma. Ei ole ikava niita sateita.
Mutta mita tapahtuu seuraavaksi, sita ei voi sanoa :D.

Olipa Luang Prabangia hehkutettu joka opaskirjassa aivan viimeseen lauseeseen asti. Siis kaunistahan siella oli, ja ehka olen vahan liian “tottunut” nakemaan kauniita paikkoja reissulla, etta alkaa asteikko nousemaan.

Mutta kaunista silti. Paikassa oli ihan kivoja paikkoja kavella ja melkein joka paikasta nakyi Mejong-joki tai sivuhaara. No mutta eikohan tuosta Luang Prabangista ole jo kirjoitettu tarpeeksi.

Matkustin Vang Viengiin siis tiistai-aamuna. Kuuden tunnin matka, ja kilometreja vain 200. Tie oli yhta serpentiinia, vuoristossa kun mentiin. Valilla tuntu etta poljetaan paikallaan. Joten siis tuntivauhti oli huimat 33km/tunti, kuten saatatte paatella.

En ollut odottanut paljoakaan Vang Viengilta, suurimmaksi osaksi Lonely Planet-opuksen ansiosta. Mutta paikka oli upea! Kauniimpi kuin Luang Prabang uskomattomilla vuorilla.
Majapaikkoja loytyy joka nurkalta ihan kyllastymiseen asti.
Loysin kivan paikan 3 euron paivavuokralla, kylpparin ja kuuman veden kanssa.

Kun olin kirjautumassa sisaan, eli siis laitoin passinumeroni ja muut tiedot opukseen niin vieressani oli mies joka sanoi “you are from Finland? I am, too”. Katoin haavi auki ja sanoin vaan etta “etka..!”. No sehan repes ihan taydellisesti ja olihan se ihan siistii tavata suomalainen kun niita ei aasiassa joka nurkalla ole.

Kavin suihkussa kun hikoilutti ja menin suomituttavuuteni kanssa syomaan Lao-ruokaa.
En edes kysynyt hanen nimea, mutta han kertoi olleensa laivalla toissa nuoren ikansa ja viettaneensa hyvin vahan aikaa suomessa. Asunut Intiassa viisi vuotta, muun muuassa. Kierrellyt ympari ampari aasiaa ja maailmaa, ja nytkin han oli moottoripyoran kanssa liikenteessa. Lasketteli sujuvasti Thaikkua ravintolan tyontekijoille. Laot ei sita ihan kamalasti tykkaa puhua, mutta ymmartavat kylla kielta.

Seuraavat kaksi paivaa oli sateiset. Kavin kattomassa luolia. Sinne oli puolen kilometrin matka sielta missa nain kyltin sinne. No eikos siella ollut odottamassa pari pikkupoikaa virallisen nakoisessa kioskissa ja paasymaksu oli 0,8 euroa.
He sitten tulivat kanssa luolaan, ja hyva etta tulivat. Tama luola oli nimittain ahdas, ja se pieneni koko ajan mita edemmas mentiin. Jos karsii suljetun paikan kammosta niin tama ei tosiaankaan ole paikka minne menna…
Itse en mennyt enaa eteenpain siina vaiheessa kun tama poika meni kolosta mika oli ehka noin 50 cm halkaisijaltaan. Luolassa oli pimeaa ja todella kosteaa.

Mentiin takaisin ja kaytiin toisessa luolassa mika oli aavistuksen tata ylempana. Kun oltiin kayty siella niin tama poika pyysi euron maksua toimiessaan “oppaana”. Otti aivoon. Ei silla etta se euro tuntus omassa budjetissa missaan, mutta tama ainainen rahastaminen.. Olisi kertoneet aluksi etta opas maksaa tai laittaneet kyltin… Kyse ei ole kielitaidottomuudesta, nuoret Laot osaavat englantia hyvin.
Annoin sitten karvan alle euron, mutta jai paska maku tasta suuhun ja kavelin pois.

Taalla todellakin yritetaan rahastaa kaikella. Esimerkiksi kartat maksavat. Ylitin sillan ja se maksoi. Ymmarran kylla etta koyhia ollaan taallakin, mutta tuntuu jotenkin huijaukselta se, etta koska sinulla on rahaa kaikki pitaisi antaa pois. Ei mulla nyt niin huikeita summia ole.

No niin. Eli siis vang Viengin sateissa pari paivaa. Vuokrasin fillarin toisena paivana 0,8 eurolla, kun ei satanut enaa iltapaivalla. Tein pitkan lenkin ja nakihan siina maisemaa. Kuljin syrjaisimpien kylien vaki, ja Laolaisten ystavallisyytta en lakkaa ihmettelemasta. Kaikki moikkaa koko ajan.
Nain sementti-valumo tehtaan ja se naytti aika karsealta. Ei voinut lakata miettimasta miten paskat tyo-olot taalla mahtaakaan olla. Luin lehdesta etta monille tyontekijoille jatetaan ylityotunnit maksamatta.

Sitten torstai aamuna bussi Vientianeen, paakaupunkiin. Tama oli siis “mini van”, mika paljastui isoksi perheautoksi. No eipa tuolla valia, mita pienempi kaara, sita nopeemmin ollaan perilla. Sanottiin etta matka kestaa 2,5 tuntia mutta totuus oli 3,5 tuntia. Satoi ja se hidasti kulkua, vaikka paatiet onkin ihan hyva kuntoisia.

Vientiane on varmasti maailman rauhallisin paakaupunkin. Asukkaita ei ole kuin Tampereen verran, 200 000. Mutta on sitakin hiljaisempi. Passaa mulle kuitenkin. Olen tehnyt pari mielenkiintoista loytoakin. Ihan oikea ruokakauppa. Tai no ei ruokakauppa ihan taysin kaikkine hedelmaostastoineen, vaan enemmankin erikoisien herkkujen kera. Herkkuja ei maista, ja sielta loytyi myos Haribon karkkeja, salmiakkeja mm! Piti tietenkin ostaa.
Sitten taalta loytyy Scandinavian backery. Siella naytti olevan vaikka mita herkkua, mutta otin vain herkullisen kuuman kaakaon. Ja sielta sai Malacon hedelma-salmiakki pussin. Hmm. Pitaapa varmaan ostaa ennen kuin lahden taalta Vientianesta.

Sain halvan kampan. Taa Mixay Guesthouse maksaa vain 2euroa/yo. Ei mikaan luksushotelli tuolla hinnalla tietenkaan. Mutta ihan riittava. Vessat on yhteiset joka kerroksella, ja ne on yleensa aika allottavia. Vessakulttuuri yleensakin aasiassa…
Monia ei voi vetaa vaan sinne ponttoon pitaa heittaa vetta. Moniin ei saa laittaa vessapaperia vaan se laitetaan vieressa olevaan roskakoriin. Ja melkein joka paikassa on taa “suihku keskella vessaa”, joten jos joku kay suihkussa niin on joka paikka marka. Allottaa ihan tosissaan, hygieeniseen vessaan tottuneena.
Ja sinne on turha kuvitella menevansa ilman lapsykkaita. Lisaksi siella harvoin on vessapaperia. Bring your own toilet paper. Saippuaa ei useimmiten oo, ja ehdottomasti siella ei ole mitaan kasipyyhetta.

No niin. Kyllapas keventaa tama avautuminen :). Asiathan on siis aarimmaisen hyvin, kuten voitte huomata, valitan vessakulttuurista :D.

Piti viela mainita hauska seikka guesthousen omistajasta. Respassa, tai paremminkin keskella tata hallia on tamminen poyta jossa ihmiset lueskelevat lehtia. Kun sitten tulin illalla takaisin riennoiltani, tama mies oli virittanyt pedin siihen poydan paalla, ja olihan siina myos mosquito net. Tama viritys naytti vahintaankin huvittavalta. 🙂 Mutta taalla voi odottaa mita vain.

Laosissa on aika tiukkoja saantoja tiettyjen asioiden suhteen. Jo parin yopymispaikan seinalla on ollut yksityiskohtainen lista mita siella EI saa tehda. Kerrottu muun muuassa, etta huoria ei saa tuoda huoneeseen ja tehda heidan kanssaan seksifilmia. Tama vain yksi esimerkki. Ja etta ovet sulkee 11.30 ja siihen mennessa pitaa olla kotona. Eiko oo hyva etta isoveli valvoo? Ei paase lapset pahoille teille 😀

Huomenna on todennakoisesti suunta pois kaupungista ja Vietnamin viisumia taytyy hakea piakkoin myoskin.

No niin. Nyt pitas vissiin taas pari sanaa tiivistaa tanne kaikesta mielenkiintoisesta tapahtuneesta :).

Bussi Chiang Maista lahti keskiviikkona kello 12. Hyvastelin irkku- ja kanadalaistyttelit ja hyppasin kyytiin. Mut haettiin eka, ja siita seurasikin melkein tunnin kestava ihmistenkeruu. Luullin ottaneeni parhaan paikan tassa minibussissa mennessani istumaan takana olevalle ainoalla kahden istuttuvalle penkille.
Kun melkein tapotayteen bussiin nousi karski norjalaiskundi, niin mihinkans muualle se istuu kuin minun viereeni. Kaikkialla muualla oli taytty, ja penkkini vieressa oli korkea laja rinkkoja jotka veivat paljolti tilaa tasta penkista.
Joten jouduin ahtautumaan nurkkaan enka saanut edes jalkoni suoriksi koska allani oli renkaat :(.

Siina sitten menikin leppoisasti seuraavat 6,5 tuntia. Pysahdyttiin tauolle kerran, ja ostin chili cashew pahkinoita. Herkkua niin kuin kaikki aasiassa.
Saavuttiin Chuang Khongiin jossa vietetettiin eka yo. Se oli ihan kylan kokoinen, ei iso mutta ei niinkaan maaseutua kuin koko reissu Chiang Maista rajan tuntumaan. Maisemat tosin olivat todella kauniin makiset.

Seuraavana paivana alkoi sitten rajanylitys. Ensin mentiin dosalla ekaan passien leimaukseen ja viisumin tarkitukseen. Sitten pitkahanta-veneella joen toiselle puolelle ja Laosin puolelle. Sama homma passien kanssa ja sitten odotellaan. Muita ihmisia, jotta he olisivat valmiita.
11.30 lahti paatti, ja tama oli vahan isompi paatti.
Istuimet olivat varmasti maailman epamukavimmat; puusta tehty, jossa istuin osa on noin 30 cm levea ja selkanoja on 90 asteen kulmassa sivusta katsottuna.
Joten ei ollut mikaan ‘ahh’ kun siihen penkkiin istahti, mutta onneksi maisemat olivat todella kauniit.

Matkan varrella ei ollut asutusta nimeksikaan, muutama hokkeli siella taalla, mutta merkkeja elamasta ei juurikaan. Pak Bang oli vahan isompi, paikka missa yovyimme.
Ja laivasta ulospaasy oli prosessi itsessaan…
Koska rinkkoja ja matkalaukkuja oli seka laivan etu- etta takaosassa sailossa, tama aiheutti kaaoksen, jossa ihmiset menivat edestakaisin laivaa etsiessaan laukkujaan..
Nopeintahan olisi varmasti ollut heittaa kaikki ihmiset ulos ja tuoda ne laukut ulos..mutta ei..
Lisaksi pimeneva ilta hidasti asiaa.

Vihdoin saan omani ja tyonnyn ulos kanadalaistyttosen, Helenin kanssa. Jostain ilmestyi Lao-poika kantamaan rinkkaani, enka edes vastustellut kun nain taman ison maen mita meidan pita kiiveta ylos laivasta ulos paastyamme…
Maki oli hiekkainen ja jyrkka, ja ihmiset kompastelivat sita kiivetessaan.

Loysimme hotellin ja tietenkin ajattelin palkita tama Lao-pojan muutamalla setelilla. Kunnes han sanoo etta se maksaa 50 000kipia. Ihan liikaa, ajattelen, mutta olen ihan liian vasynyt alkaeksani mutisemaan asiasta.
Eli yksi euro – 13 000 kip. Asiallinen summa olisi ollut 10 000-15 000. No, kunhan paasi eroon siita, suihkuun ja syomaan ja sitten nukkumaan.

Aamulla aikainen heratys, taas kerran ja paattiin. Paatissa istutaan tunti ennen kuin se liikahtaa mihinkaan. Alkoi ahteria vasyttava 8 tunnin matka.
Luang Prabangissa ollaan iltakuudelta. Loydettiin majoitus 7 eurolla Helenin kanssa, ja otettiin se. Tama on 26 000 asukkaan kaupunki, ja majoitus ei ole niin halpaa kuin Thaimaassa.

Kaipasin oikeastaan omaa huonetta oltuani kolme paivaa pyorityksessa ja ihmisten ymparoimana. Taytyi paasta omaan kuplaan valista. Sanoin taman Helenille myohemmin illalla, ja vaikka han sanoi ymmartavansa etta haluan oman huoneen seuraavana paivana, aistin etta han loukkaantui ja otti sen henkilokohtaisesti.

Eilen, sunnuntaina siis, tein sitten kierroksen kylalla, ja onhan taalla nattia kuin missa.
Kiipesin korkealle kukkulalle katselmaan lasten uimista ja leikkimista Mekong-joessa, vielakin korkeammalle katselemaan temppelia ja nakoaloja Luang Prabangiin ja ihailin paikallisten tekemia kasitoita.

Eras heista oli suloinen 11-vuotias tytto, Deep, jonka kanssa juttelin pitkan tovin. Han puhui allistyttavan hyvaa englantia, ja selvisi, etta han opiskelee ahkerasti englantia koulussa. Han kirjoitti myos nimeni Laon kielella, ja tulipas siita pitka varssy, kun taas hanen nimensa oli pari hassua kiemuraa.

Kavelin ympari kylan ja tutustuin Vithuaneen, Lao mieheen, joka tyoskenteli eraassa matkatoimistossa. Kavimme illallisella yhdessa, oil mukavaa, mutta sitten kylla luulen etta Lao kalja alkoi vaikuttamaan jossakin kun han alkoi hieman liian laheiseksi :D. Kysyi noin kymmenen kertaa saako han suudella minua, ja joka kerta kieltaydyin. Ei,ei,ei olemme vain ystavia, sanoin. Lopulta jouduin jo aika tiukkaan savyyn kaskea hanta viemaan minut takaisin majoitukseeni.

Tanaan on sitten satanut melkein koko paivan. Eipa olekaan sadetta koettu aikoihin. Mutta se ei haitannut. Eilen nimittain minulla oli jo erittain eksoottinen kokemus, saunassa. Taalla on sellainen paikka kuin herbal sauna, eli suomennettaisiko tuo nyt sitten Yrtti-saunaksi?
Tottakai sita piti kokeilla.
Eka siis vaatteita vaihtamaan ja sain rievun jota pyyhkeeksikin kutsutaan. Sitten saunaan.
Sauna oli pieni, mutta sita ei ensin tajua, koska sauna on taynna savua. Hyvantuoksuista sellaista, tuoksui ihan yrteille.
Sinne ei menty suihkun kautta, mutta silti hiki virtasi viimeistaan viiden minuutin kohdalla.

Sitten huudettiinkin jo hierontaan. Kylla on rankkaa :D. Kokovartalo-hieronta oljylla, kyllapas oli taivaallista, varsinkin kun tama nainen oli erittain kovakatinen.
Tunti hierontaa ja takaisin saunaan. Valissa vahan yrttiteeta. Sitten menin suihkuun, jossa on taivas kattona ja huuhdoin hiet pois jaakylmalla vedella.

Kylla oli levannyt olo taman jalkeen. Sitten menin nurkan taakse sapuskalle, kasvisruoka buffet, jossa saat itse ladata lautaselle, tosin vain kerran, ruokaa niin paljon kuin pystyt ja maksat vain 0,4 euroa.

Taalla on myos mandariinitaivas. Eraan tien sivussa on pitka patka hedelma toria, missa myydaan mandariineja ihan alyttomia maaria, ja kilohinta on vaivaset 0,5 euroa joten onhan niita tullut popsittua useampi kilo.

Tanaan muuten satoi VETTA! Ei ole sita tullut koettua aikoihin. Joten kavin uudestaan saunassa ja luin kirjaa hotellilla. Oli oikeastaan ihan hyvakin etta joutui vahan rauhoittumaan kun sita on menty joka paiva kylilla :).
Illalla kavin juomassa kookos-pirteloita muutaman itavaltaisen ja englantilaisen kanssa.

Huomenna jatkuu matka kohti Vang Viengia. Siella pitaisi olla enemman mahdollisuuksia tehda urheilullisempia juttuja, kuten kalliokiipeilya ja melomista.

Lippua en ole viela hankkinut, koska sen saa halviten bussi-asemalta, jos ostat sen taalta, jostakusta naista lukuisista matkatoimistoista, pian huomaa etta jokaisella on eri hinta.
Maksoin Chiang Main viidakkoreissusta noin 6e liikaa seka viisumin hankkimisesta 4euroa. Kaikki tuollainen vaikuttaa loppupelissa, vaikka helpointa ois varmaan lopettaa shoppailu :D. Melkein poikkeuksetta kierran ainakin kolme paikkaa kysyessani hintaa jollekkin, mutta aina ei jaksa.
Ja pitakoon rahat, ne kai niita tarttee viela enemman :D.

Niin ja siirsin suomen lentoani. Paluu on siis 4.3, ja suomessa olen sina paivana 23.30 eli myohaiseksi menee. Ja tuo paivamaara pitaa, ellei aasian puut ala tuottaa lehtien sijasta rahaa.

Elikka kolmen viiva neljan paivan jalkeen alkoi Bangkokin Khao San Road riittamaan. Turisteja liikaa, jopa minun makuun. Mukavaa oli silti, ei silla :). Halpaa ruokaa oli tarjolla koko ajan joten yleensa paivan ruokabudjetti oli noin kolme euroa.

Shoppailtua tuli enemman kuin olisi pitanyt, mutta eipa sita turhaan kutusta “retail therapy”-nimella. Terapeuttista on juu. Sain teetetyt vaatteet hotellille tuotuna ja kokeilin paalle, kylla olivat hienot :). Laitoin jo perjantaina paketin suomeen menemaan, 2,5 kiloa vaatteita ja tuli todella kallliksi, 37euroa air mail. Meriteitse oli pari lanttia halvempaa joten ei kannattanut. Sitten piti paasta puvusta eroon, joten sekin sitten postiin, eihan sellaista viitsi ruveta repussa raahaamaan. Talla kertaa lahetys luettiin paketin koosta riippumatta kirjeeksi (!), koska se painoi alle kaksi kiloa, joten meripostilla lahti hintaan 8 euroa. Perilla sitten joskus huhtikuussa (toivottavasti).

Kavin sitten sivistamassa itseani viela menemalla Grand Palaceen, joka on vanhointa aluetta Bangkokissa ja temppeliahan sielta loytyi. Matkalla sinne tormasin eraaseen Tuphteniin, Intialainen joka on asunut Tiibetissa melkein koko ikansa. Mielenkiintoinen tuttavuus, ja kavimme yhdessa pallistelemassa Grand Palacen antimia, varikkaita ja koristeellisia temppeleita.

Kuumuus kuitenkin oli todella pakahduttava, hikisessa, likaisessa ja haisevassakin Bangkokissa, joten ei siella sitten jaksanut paria tuntia kauempaa olla. Takaisin Khao Sanille. Illalla tuli kaytya humpalla paikallisessa baarissa. Musiikki oli ihan jees mutta meno jotenkin laimeaa, joten haippaisin paikalta sopivan raon tullen kun eras thai boxing-opettaja alkoi kaymaan hieman liian rasittavaksi..

Lauantaina oikeastaan hengailin enka tehnyt sen suurempia. Oli kiva olla vain. Illalla kuuden aikoihin otin tuk tukin juna-aseman vieressa olevalle matkatoimistolle, tama paikka oli jarkannyt junalippuni Chiang Maihinja minun piti noutaa ne sielta. (ks kartta sivun oikea alalaita niin naet kartalta sijainnin).
Niita lippuja kun on turha hakea juuri ennen junan lahtoa; jos paikkoja on jaljella niin todennakoisesti saat ne surkeimmat mahdolliset paikat.

Bussi olisi ollut nopeampi, mutta junan mukavus houkutti sita enemman. Otin makuupaikan junasta, joka maksoi siis talta 900 kilometrin taipaleelta noin 17euroa.
Juna-asemalla olo oli kuin aikaa olisi siirretty vuosikymmenia taaksepain. Ilmassa velloi savu ja kaikki naytti illan hamyssa jotenkin niin vanhalta; tai ehka vain kuvittelin.

Loysin paikkani junasta, joka oli tietenkin aivan loppupaassa, ja se oli ihana kavella sen tonnin painoisen rinkan kanssa :).
Junassa ymparilla oli lauma hollantilaisia jostain syysta. Ei se mitaan, ne on yleensa hyvin leppoisaa vakea. Kun juna sitten lahti tunnin myohassa liikkeelle, alettiiin myos peteja laittamaan pystyyn junassa.

Omaa makuupaikka oli ylapedilla, ja peti oli seka liian lyhyt etta kapea. Jalat eivat pysyneet suorassa ja olin varma etta putoan johonkin aikaan yosta lattialle jos satun nukahtamaan :D. No ei siina mitaan, en nukahtanut. Tai nukuin koiranunta, mutta sita ei lasketa.

Aamukymmenelta olimme sitten Chiang Mailta ja kaikkia oli joku noutamassa. Itse olin varannut huoneen B.M.P nimisesta hotellista ja siella oltiin sitten minuakin vastassa. Chiang Mai vaikutti heti kauniilta, mutta todella pienelta 1.6 miljoonan asukkaan kokoon nahden.

Hotelli oli mukava, ja minun huoneeni ISO! Ihana oli olla perilla. Kavin haahuilemassa kaupungilla ja paatin etta nyt pitaa sitten saada jotain aksonia tuleville paiville.
Joten ensin pyysin heita jarkkaa viisumin Laosiin. Kasittely kestaa kolme paivaa ja hinta oli 38 euroa. Viisumi on voimassa kuukauden.

Sitten osallistuin ryhmareissulle, paatin ottaa riskin, vaikka inhoankin niita. Koska halusin metsaan, mutta en tavannut ketaan reissaajia matkan aikana Bangkokista.
Kolmen paivan reissu metsaan 40 euroa, kaikki sisaltyy hintaan mita siella tapahtuu ja mita siella syodaan. Ei paha.

Seuraavana paivana sitten oltiin valmiina lahtoon. Reissuun osallistui mina plus kuusi muuta. Yksi saksalainen pariskunta seka nelja tyttokaverusta, kaksi irkuista ja kaksi canadasta.
Ei kun menoksi. Mentiin pikkudosalla reitin alkuun poiketen kylakaupan kautta.

Eka laitettin flip flopit jalkaan kun oli jokea ja vetta paljon. Pysahdyttiin syomaan ja nahtiin ammuja ja kanoja.
Sitten kaveltiin taas pari tuntia, pysahdyttiin ja sen jalkeen oli enaa lyhyt kavely ja oltiin ekan yon leiripaikassa. Alkuasukkaiden kyla, Karen-heimo nimeltaan.

Oli hienolla paikalla, korkealla kukkulalla ja siella oli kanssa elaimia; kanoja, pari koiraa ja sikoja. Syotiin ja sitten laulettiin jokainen omalla kielella lauluja :). Oli kivaa. Mentiin nukkumaan, me kaikki nukuttiin samassa tilassa toisessa kerroksessa bambutaloa.
Ja etta oli todella kylma yo! Bangkokissa ei ollut kylma yolla ollenkaan, mutta Chiang Main metsassa todellakin on! olisiko ollut kymmenisen astetta yolla. Pitkahihainen paita oli mukana, pitkat housut ja kaikki ja varastin viela pari ylimaaraista huopaa mutta mikaan ei auttanut. Olin kuin kylma kalikka siella. Joten ei unta tana yona. Muilla sama kokemus.

Tiistai aamuna sitten sanoimme heiheit saksalais pariskunnalle, koska he halusivat vain kahden paivan reissun ja me kolmen, joten tiemme erosivat.
Me jatkettiin matkaa, pysahdyttiin valilla kylissa matkan varrella, ja saavuimme vihdoin seuraavan yon yopymispaikkaan, vesiputouksille! Se oli upea putous!
Kaytiin uimassa siella, tosin ei ollut kamalan syvaa mutta putous oli todella kaunis.Oli rauhoittavaa nukkua kuunnellen vesiputousta, tosin uni ei tullut tanakaan yona oikein silmaan kylmyyden takia.

Tanaan, keskiviikkona sitten oli viimeinen paiva. Sama meno, parit heimokylat ja sitten oli vuorossa bamboo rafting. Tama olikin uusi kokemus. Kaksi-kolme ihmista per bambulautta ja sitten oli thaikkutytto tai poika sita ohjailemassa pitkalla bambukepilla. Oli siistia menoa, ja meidan paatin ohjaaja innostui kastelemaan meidat litimariksi loiskuttelemalla keppiaan.

Taman jalkeen oli vuorossa sitten reissun kohokohta; norsulla ratsastus.
Sain oman norsun, muiden tyttojen ollessa kaksin norsuilla. Kivaa! Jokaisella oli tietysti thai-poitsu sita ohjailemassa. He istuivat norsun paalla ilman mitaan mista ottaa tukea, hyvaa tasapainoilua keikkuvan norsun selassa.
Silla siella korkeuksissa ollessa tama thaikkupoika yhtakkia sanoi minulle, etta “nyt on sinun vuorosi” ja silla han tarkoitti etta han istuu takana siina tukevassa tuolissa ja mina menen istumaan siihen missa han oli.
Todella keikkuvaa menoa! Mutta ihanaa! Muut eivat tata paasseet kokemaan joten koin olevani onnekas 🙂
Norsu oli aivan ihana, tosin omani halusi syoda koko ajan bambua ja muuta ruohoa eika niinkaan kavella eteenpain. Opin jotain uutta; norsut syo noin 500 kiloa ruohoa yms paivassa, mutta juovat vain 20-30 litraa vetta.

Reissu oli mukava, mutta oli kiva palata “luksukseen”, lammin suihku, pehmea peti :).

Kerrottavaa olisi paljon, mutta mikaan aika ei riita kaiken kertomiseen. Nahtavaa ja koettavaa on ollut niin paljon. Kaikki reissulla olivat aivan ihania, joten siltakin osin oli onnistunut reissu.

Huomenna, torstaina lahden puolilta paivin kohti Laosia ja Luang Prabangia. Rajalle mennaan dosalla, joka kestaa (toivottavasti) noin viisi tuntia. Sen jalkeen Laosin puolella yo, ja sitten mennaan joki veneella kaksi paivaa. Muuten sinne ei paase, ja toisaalta onhan tamakin mielenkiintoinen matkustusmuoto :). Toisen yon vietan jossain joen varrella olevassa majoituksessa.

Joten palaan asiaan Laosista!

Lakon!!! (heihei)

Hellou! Nyt pitaa paivittaa vaikkei oikeestaan malttas kun on kaikkee niin kivaa meneillaan :).

Mutta alotetaas alusta…

Eli kun oli vika yo menossa ausseissa, niin kylla jannitti reissuun lahto (posiitivisella tavalla) niin paljon ettei uni silmaan tullut. Vaikka olin ihan rikki kun olin niin vasynyt.

Tulihan se aamu kuitenkin, ja Linda lahti aikaisemmin toista jotta se voisi heittaa mut lentokentalle. Oltiin ajeltu noin kymmenen kilsaa kun kamppiksemme Gavin soittaa ja sanoo etta unohdin luurin sinne. Noh, kai sen nyt voisi ottaa mukaan kun ei ole mikaan alyton hata.
Gavin tuli autollaan perassa ja sain kannykkani….Tosin akku tais jaada sinne ;D.

No niin. Linda sitten tipautti mut Perthin lentokentalla ja halattiin pikaisesti ja sanottiin ne tyypilliset lassyn-laat ja han kaasutti pois paikalta. Parempi nain, olisin varmaan alkanut taas marehtimaan jos olisi siihen jaanyt liian pitkaksi aikaa ja han kylla tiesi sen :).

Kaikki meni ihan hyvin lentokentalla ja kun olin mukavasti istumassa Qantasin koneessa ikkunapaikalla ja melkein viimeisella istuimella, olin tyytyvainen. Tuntui epatodelliselta kun kone alkoi kiihdyttamaan, olimme pois australian maan kamaralta ja Perthin muutamat pilvenpiirtajan nakyiva horisontissa.
Siina vaiheessa tuli aavistuksen haikea olo, mutta ei vielakaan mitaan suuria tunteita niin kuin ajattelin.
Siina sitten lenneltiin aika lailla suoraan pohjoiseen australian lansirannikon viivaa myotaillen kohti Hong Kongia.

Lento oli jotensakin harvinasen puuduttava vain 8 tunnin lennoksi, ja tuntui hyvalta kun aloimme laskeutumaan. Lentokentalle tullessa ei niinkaan nahnyt montaa korkeaa kerrostaloa vaan ennemminkin korkeita kukkuloita.

Lentokentalta otin sitten helpoimman vaihtoehdon keskustaan, junan, koska olin vasynyt. Maksoihan se 9euroa, mutta ei kauheasti kiinnosta tuollaiset asiat kun on ihan rattipoikkivasynyt.
Jain sitten poissa Kowloonin asemalla, missa muistelin hostellini sijaitsevan.
Siella sitten tajusin, etta en voi olla oikeassa paikassa. Koska joka suuntaan lahti kilometri liukuportaita. Joten kysyin joltakin mammalta joka siella tyoskenteli etta mitenkahan paasen haluamaani osoitteeseen. Han sitten antoi minulle lapun johon kirjoitti bussin numeron, M77, ja osoitteen ja kaski minua antamaan sen bussikuskille.
Hong Kongissa bussit on aina kaksikerroksisia, mutta sitten on “light bus”, missa on vain 16 hengelle paikat. Mina otin sitten juuri taman light bus:n, ja kun olin saanut tungettua taman bussimaksun, 0,5e masiinaan aloin ihmettelemaan, mihin pitaisi istua… Bussi oli taynna pikkuruisia aasialaisia ja siella mina, lankkari isolla rinkalla mietin mihin istua.
Onneksi eras ystavallinen tyttonen antoi paikkansa minulle ja meni itse taakse istumaan.

Porrattiin ympari katuja ihan taysilla, valilla mietin etta koska tapahtuu onnettomuus kun kuski kaasutti tuhatta ja sataa ja sitten yhtakkia kun pitaa pysahtya niin on noin kahden senttimetrin paassa seuraavasta autosta…

Tulihan se minun pysakki sitten ja jain pois. Ei kylla nakynyt mitaan hostellin tapaista, valomeri kylla oli vastassa. Pilvenpiirtajia silmankantamattomiin ja mita erilaisian varein ja valoin. Ruuhka oli mieleton ja lahdin luovimaan eteenpain.
Kyselin matkan varrella parilta tyypilta etta missakohan on Nathan Road. Sain sitten kylla apua ja yhdessa vaiheessa nakyi sitten iso ja korkea talo mika naytti silta etta se olisi hostelli.
Siihen sitten eras tumma kundi tuli jotain minulle selittamaan, ja kysyi etta olenko eksynyt.
Heti nousi epailys mieleen “haluaako rahat vai seksia…”… Ei silla etta han olisi mitenkaan sen epailyttavammalta nayttanyt kuin kukaan muukaan kaduntallaaja, mutta valitettavasti sita ei voi yksinreissatessa luottaa ihan kehen tahansa.

Mutta ajattelin etta eihan tuo nyt mitaan kovin kamalaa voi tehda, koska vakea on ymparilla ihan enemman kuin tarpeeksi. Joten paatin katsoa onko tama mukava heppu.

Ylitin kadun itsensa Kingstoniksi esitelleen kundin kanssa. Hostelli sijaitsi Mirador Mansion-nimisessa talossa, ja ensin otettiin siis hissi ylos, 12:sta kerrokseen. Siella pyysin nahda huoneen, ja mamma tuli nayttamaan mulle seka yhden hengen huoneen etta dormin. Kumpikin naytti ihan ok:lle, mutta yhden hengen huone oli turhan kallis, 16e ja dormi oli vain 6e.

Joten neljan hengen dormiin siis. Ja siis se kamppa oli PIENI! Kaksi kerros-sankya ja kukin sanky on noin 60cm levea…
Vessa oli valehtelematta noin 1m X 0.8m.
Ja sitten oli kaytto-ohjeet etta miten sita kaytetaan… Vessanpontossa ei oo mitaan nappulaa mita painaa vaan ylempana seinassa on vipu jota pitaa vetaa jotta se toimii…
Suihku on kanssa ihan mielenkiintoinen kokemus; otat suihkun normaalisti kateesi ja suihkuttelet siina keskella vessaa, mitaan erillista nurkkaa ei ole… Joten vessa on sitten mukavasti marka seuraavalla kayttajalle :D.

Mutta mika tarkeinta, dormi oli siisti. Tassa rakennuksessa oli monta hostellia samassa, samaa kamaa varmaan kaikki, mutta eri nimella… Omani oli maagisella nimella “cosmic guesthouse”.

Kavin syomassa Kingstonin kanssa, pahkinoita ja vihanneksi tulikastikkeessa ja riisin kera. Ai etta oli HYVAA!

Olin kuitenkin aivan rattipoikki, lennot on aina aika rasittavia seka edellisen viikon univelka painoi aika vahvasti. Kamppikset dormissa pyysi mua lahtemaan ulos niitten kanssa, mutta ei vaan pystynyt, sanky kutsui ja vahvasti.
Kamppikset olivat mukavia, jenkkilainen 50-60vuotias mies joka opettaa englantia honkkarissa, tanskalainen ikaiseni tytto seka filippiilainen kundi jota ei juuri nakynyt.

Sanky on tosiaan sellainen aasiailaiselle mitoitettu, noin 180cm pitka ja 60cm levea. Mutta silla ei ollut valia, sina hetkena kun paani tyynyyn asetin, olin kuutamolla aamuun asti.

Herasin kahdeksalta ja pian taman jalkeen alkoi Nathan Roadin tietyomaa heraamaan eloon ja meteli alkoi ihan tosissaan.
Menin sitten kayskentelemaan itsekseni, Victoria Parkiin rauhoittumaan kaduilla vellovilta ihmismassoilta. Ihmisia on nimittain ihan kaikkialla minne menet, ja matka-aikoihin arviointi voi osua aika kohdalleen jos kertoo ajan kahdella…

Puiston jalkeen menin keskustaan, ja paatin ottaa Peak Tramin Hong Kongin upeimmalle nakoala-paikalle, Victoria Peakille. Tama sijaitsee 552 metrin korkeudessa. Paastyani sitten lahelle tata paikkaa tajusin etta ollaan oikeassa osoitteessa kun piiiitka jono kiemurteli; kaikki odottivat tramiin paasya. Matka huipulle ja takaisin maksoi yhteensa 5 euroa, ja olihan se sen hintainen reissu! Aivan mahtavat maisemat. Tuohon lipun hintaan sisaltyi taivas-terassi, jos maksoi vahemman paasi “vain” alemmalle tasolle.
Eli tama tram pysahtyi siella alemmalla tasolla ison kauppakeskuksen sisalla ja siita mennaan sitten viela noin 6 kerrosta rullaportailla ylospain ja paastaan sinne Huipulle :). Maisemat olivat todella makeat, eipa niita voi oikein sanoiksi pukea, ja vaikken olekaan mikaan isojen kaupunkien alyton fani yleensa, taytyy sanoa etta pilvenpiirtajat omalla massiiviisudellaan tekivat maiseman nayttavaksi.

Kayskentelin sitten siella aikani ja menin takaisin alas, ja juna-asemalle. Siita, kun astuin sisaan juna-asemalle kavelin valehtelematta ainakin puoli kilometria ennen kuin paasin oman junani lahtolaiturille. Metro-asemat ovat massiivisia taalla, jokaisella asemalla on monta uloskayntia, ja tama keskustan oli luultavasti yksi suurimpia, ellei suurin. Uloskaynteja oli A:sta K:n.

Paasin kuin paasinkin Tsim Tsa Tsuin asemalle, minka vieressa hostellini on. Illalla kavin Kingstonin kanssa syomassa, talla kertaa Intialaisessa. Sapuska oli taivaallista ja mina halusin tietaa etta onko Chicken vindaloo yhta tulista siella kuin ausseissakin. Olin odottanut oikein todella tulista soppaa mutta tama sai minut korkeintaan vahan niiskuttamaan. Mutta hyvaa oli. Otettiin viela Naan-leivat lisukkeiksi.

Sunnuntaina kavin toisessa puistossa, vietin aikaa jutustellen taman jenkkiopettajan kanssa ja syoden jalleen intialaista. John, tama opettaja, karsii puheripulista aivan selkeasti, on jopa jenkiksi paha :). Ihan mukava heppu tosin.
Tapasin puistossa myos eraan afrikkalaisen Samin ja kiertelimme yhdessa ympariinsa.

Jostain syysta olin taas todella vasynyt kymmenen aikoihin, taitaa olla niin etta suuressa kaupungissa on niin paljon aisti arsykkeita etta keho ja mieli tarvitsee enemman lepoa.

Hong Kong on aasian moniin muihin maihin suhteutettuna melko kallis. Ruuasta voit maksaa vahan tai paljon, skaala on noin 3-9 euron valilla mita katukeittiosta loytyy. Elintarvikkeet ovat myos suht kalliita, mutta taas, melkein puolet suomen hinnoista.

Maanantaina sitten piti herata kymmenen aikoihin, koska mulla oli lento thaikkuihin :). Olin aiemmin miettinyt, etta mita teen, koska aikaa(siis rahaa) ei ole tehda suurta kierrosta aasiassa maitse. Joten menin varaaman lennot thaikkuihin, periaate oli se, etta sinne minne halvalla paasee, jos oisin saanut halvat liput vietnamiin niin sitten olisin lentanyt sinne.

Joten lento Bangkokkiin oli 11.40, ja omasta kannykasta oli akku loppunut yon aikana joten ei ollut sekaan herattamassa. Pienoinen paniikki iski heratessani, koska tietyomaa oli jo herannyt eloon ja ryntasin ulos katsomaan paljonko kello on. Se oli onneksi vasta 8.30. No hata.
Pakkasin siina sitten kaikessa rauhassa ja olin lahdossa, mutta en loytanyt millaan toista kenkaani! Olin ostanut mukavat kavelykengat ausseista ja harmitti todella paljon kun toinen kenka oli kateissa. Kaivoin joka paikan, ja jouduin tyytymaan flip floppeihin. Great.

Sitten alas hissilla, kadun toiselle puolelle ison Rolex-kyltin alle odottamaan lentokentta-bussia. Se tulikin pian ja matka kentalle alkoi. Siina menikin yllattavan kauan, melkein tunti. Matkalla oli vain kilometreittain pilvenpiirtajia ja valilla muutama iso kukkula. Saastepilvi leijui kaikkialla.

Lentokentalla sitten tuli vahan ongelmia. Virkailija Check-inn:ssa ei oikein lammennyt mun yhden suuntaiselle lentolipulle. Tuli paljon kysymyksia, mihin olet menossa?, milla?miten?.
Kuulostin varmasti epailyttavalle, kun sanoin etta joo kambodiaan ja vietnamiin ja sitten siita bussilla hong kongiin… Tuo bussi tais olla vaara sana, koska han vain toisteli ettet bussilla sinne paasi ja sitten keksin etta joo ma menen laivalla ja siihen se sitten tyytyi kun oli jutellut toisen virkailijan kanssa tovin. Sanoi etta paastaa mut menemaan mutta thaikkulan paassa saattaa tulla kysymyksia lisaa immigrationilta…

No niin. Ei muuta kuin koneeseen ja istuin mukavasti China Airlinesin koneessa eturivissa saaden mukavat jalkatilat. Nukuin, harvinaista kylla, melkein koko matkan! Yleensa en nuku lentokoneessa.
Kahden tunnin ja 45 minuutin paasta olimme Bangkokissa. Jihuu!
Kentalla oli alyton maara lansimaalaisia, ja passport controlissa oli tunnin jonot. Ei auttanut muu kuin karsia ja kylla siina samalla jannitti etta tuleeko mulle lisakysymyksia matkasuunitelmista…
Ei onneksi tullut, mamma paasti mut menemaan saman tien.

Ei muuta kuin reppu messiin ja menoksi. Laskeudun lentokentan alakertaan ja otin 3 eurolla bussin Thao Khan San roadille (tai jotain sinne pain). Tunnin bussimatkan jalkeen olimme siella, ja kylla tuli elavasti Phuket mieleen. Turisteja aivan alyton maara joka kadulla. Lahdin tietysti ensin etsimaan majoitusta, ja loysin huoneen Bellaa Bellaa House:sta hintaan 3,5e yo. Oma huone mutta jokainen kerros joutuu jakamaan vessan ja kylpparin. Ei paha diili.

Lahdin sitten tutkimaan katuja, ja kylla oli hyva tunne olla taas thaikuissa, ei voi muuta sanoa. Kosteus ja kuumuus iski vastaan kovasti, vaikka ausseissakin oli kostea ilmasto.

Kavin ottamassa tunnin jalkahieronnan ja tunnin kokovartalo hieronnan oljylla, yhteishintaan 9e. Ai etta, tekipas kutaa.
Taman jalkeen thai-sapuskaa ja olin backpackerin taivaassa. Kaikki on halpaa. Katselin menoa kaduilla, missa myytiin ihan mita tahansa keksit ikina pyytaa.
Mulle tehtiin hienot letit hintaan 8 euroa, ne kestaa paassa kuukauden.

Haistelin ja maistelin tunnelmaa kaduilla ja kello olikin sitten jo sen verran etta oli parempi menna nukkumaan, vasymys painoi.
Oma petini oli iso, mutta jostain syysta aivan kivikova! Kroppa oli ihan puutunut aamulla, mutta olisin nukkunut ihan missa tahansa, sen verran taas vasytti.

Etsin sitten toisen luukun, ja loysin hotellin hintaan 8e/yo. Isohko huone, isolla pedilla, omalla kylpparilla, kuumalla vedella JA ilmastoinnilla. Huippua 🙂 Lisaksi respan vieressa oli sailytyslokerot (oma avain piti olla) johon pystyi laittamaan arvotavaroita niin ettei niita aina tarvitse kantaa mukana.

Mutta nyt alkaa olla virkea olo. Taman paivan ohjelmassa lahinna rentoutumista ja shoppailua. Parit hieronnat, ja sitten kayn vahan ostoksilla. Taalla Bangkokissa oon varmaan ainakin perjantaihin asti. Olen ajatellut myos siirtaa lentoja, ottaisin tuon englannin pois koska siella on ehka vahan paha vuodenaika silloin kun sinne olisin menossa, plus saastaisin rahaa ja voisin olla aasissa ainakin viikon pidempaan!

Mutta palaan asialle taas jonain paivana :).

Nyt se on sitten koittanut. Viimeinen paiva Australiassa.
Tuntuu oudolta, mutta paallimmainen tunne on vasymys, joten tunteet eivat tule niin teravina kuin pirteana ollessa.

Keskiviikko oli siis viimeinen tyopaiva, ja se tuntui HYVALTA. Olo on huojentunut, suurimmaksi osaksi jo senkin takia etta ei tartte nahda kaarmetta enaa koskaan.
Siita nyt ei ole sen ihmeellisempaa kerrottavaa.

Illalla menin sitten Lindan, Vickyn ja parin tyokaverin kanssa Thaimaalaiseen syomaan juhlimaan lomallepaasyani.
Porukka oli hieman hiprakassa siella ja niinhan siina kavi, etta Vicky onnistui tunkemaan jalkansa poytamme vieressa olevaan mini-vesiputoukseen… Saatiin ainakin kunnon naurut.

Pistettiin sitten Justin Timberlakea soimaan kun tultiin takas kampille ja meilla oli ihan superjamit taalla :). Hauska ilta. Tosin Linda missas torstain tyovuoron kun se oli niin kuutamolla ettei se herannyt.

Tanaan kavin sitten postissa ja laitoin taas tavaraa suomeen tulee. Viimeisen kerran siis Australiasta. Sinne lahti 10kg paketti hintaan 54e meriteitse.
Osa tavaroista menee Salvos:lle, paikallinen pelastusarmeija. Sitten osan heitin ihan armottomasti roskiin. Kylla keveni rinkka! Noin 10 kilon rinkalla lahdetaan Hong Kongiin.

Joten siis siistia, tassa silmat ristissa istun koneella yrittaen tajuta, etta 12 tunnin paasta istun lentokoneessa matkalla Aasiaa kohden.
Paallimmainen tunne on ilo ja helpotus. Varmaan viimeistaan suomen kamaralla voi iskea hinku takaisin, onhan taalla jo ilmasto niin taydellinen etta se tekee onnelliseksi.

Mutta nyt pyhitetaan vahan aikaa pohdiskelulle, mita on tapahtunut Australiassa kahden vuoden aikana.

Eli tyopaikkoja on ollut yhdeksan kappaletta,

-Sea Lanes; 3,5 kk
-Beef City lihatehdas, 2+2 kuukautta (olin siella siis kahteen otteeseen)
-ACC lihatehdas, 3 kuukautta
-Strand Park Hotel, 2 kuukautta
-Banaani-farmi, 1 kuukausi
-Helenalla siivoamassa, 3 viikkoa
-Salaatti-farmi, 3 viikkoa
-Autopesula, 8 tuntia
-Villa Nova-motelli, 4 tuntia

Paras tyopaikka on ehdottomasti ollut Sea Lanes, jos ajatellaan ihan puhtaasti tyota. Paskoin on ensimmaisella jaetulla sijalla kummatkin lihatehtaat, yllatyitte varmaan :D.

Suomalaiset yllattivat minut iloisesti taalla pain maailmaa, suurin osa tapaamistani suomalaisista naispuolisista(mm. Maija, Lotta, Nina, Kaisa) ovat paatyneet hyviksi ystavikseni ja odotan heidan tapaamista suomessa.

Monenlaista asiaa on tapahtunut, ja paljon on ollut tunteiden myllerrysta. Viimeiset 4 kuukautta ovat olleet ehdottomasti onnellisimmat kuukauteni Australiassa.
Mutta niin se kaikki vaan opettaa.
Ei ole mitaan jarkea katkeroitua ja muistella pahaa joistakin ihmisista (antakaa mulle viikko tai pari niin en edes muista kuka kaarme on:)). Elama on liian lyhyt asioista marehtimiseen, kaikilla on ongelmia ja vaikeita aikoja, oli se maa mika tahansa.

Katkeroitumisen sijaan on parempi yrittaa ymmartaa mita on oppinut ja olla kiitollinen kokemuksesta. Niin se elama myos kohtelee paremmin kun on kiitollinen siita mita sinulla jo on, kuin etta marehtii sita mita ei ole.

Mina ainakin koen olevani ehdottoman onnekas, etta olen terve, rahaa on tarpeeksi, elamassani on ihania ihmisia jotka ovat tukenani ja joiden kanssa jakaa asioita. Aina on katto paan paalla loytynyt, kaapissa ollut ruokaa ja olen saanut kokea ja aistia asioita juuri kuten olen toivonutkin tekevani.
En voisi enempaa pyytaa ja odotan innolla lomani aloittamista Aasiassa. Pian naemme suomessa enka malta odottaa rakkaimpieni tapaamista.
Voikaa hyvin ja pysykaa hengessa mukana Aasian rundilla, joka alkaa lennolla Hong Kongiin huomenna, perjantaina 10.30am australian aikaa.

Tassa vuoden ekaa postausta kirjoittelen, mika on myos blogini 100 kirjoitus 🙂 Kippista vaan kaikki!

Viimeiset viikonpaivat ovat nyt menossa taala aussilassa. Toita on jaljella 4 paivaa, ja nyt alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, etta lahto koittaa pian ihan oikeasti. Toiden lopettaminen tulee tuntumaan taivaalta, koska Kaarmeen takaisin tullessa mikaan meidan valilla ei mennyt parempaan suuntaan. Painvastoin, han napsahti minulle kun sanoin etta teen kaksi viimeista lauantai-vuoroa, koska lahden pian ja han saa tehda sitten kaikki sen jalkeen.
Siis tama otettiin henkilokohtaisesti, vaikka pomo oli itse tan mulle sanonut.
Siina vaiheessa mullakin kilahti, taa nainen ei selvastikaan kykene jarkevaan ajatteluun.
Kaskin akkaa haipymaan niin kauas kuin pippuri kasvaa ja hankkimaan elaman mikali huumeisilta aivoiltaan kykenee. En tykkaa huutaa tai riidella, mutta joskus vain taytyy.

Mutta joo. Ei kannata tuhlata liikaa palstatilaa. Mulla oli oikein mukavat pari viikkoa kun oli vuokra-auto kaytossa. Ah sita vapauden tunnetta! oli kylla niin mahtavaa. Tuli kaytya lukuisilla rannoilla, Perthin elaintarhassa, Kings Parkissa jne.
Uusi vuosi meni kaverin kanssa chillaillen ja kaytiin Monument Hill:lla katsomassa ilotulitteita. Tuo kukkula on siis hieno nakoala-paikka kilometrin paassa taalta. Taalla ei saa ostaa ilotulitteita niin kuin suomessa, niita lahettavat vain luvan saaneet harvat tahot. Varmaan ois aussit muuten palanut maan tasalle kun on niin kuivaa.
Nahtiin muutamat raketin Perthin keskustasta . Siinahan se menikin sitten mukavasti.

Kaytiin myos intialaisessa ravintolassa syomassa. Oih ja voih, miten ihanaa ruokaa! Ei oo kylla miesmuistiin syonyt niin hyvaa intialaista! Otettiin alkupaloiksi Tikka Masalaa, jonkun mango-hassakan kera, paaruoaksi tietenkin kuuma lammas vindaloo. Varoittivat etta on sitten tosi kuumaa. No ei se sitten ollut niin kamalan kuumaa. Tai sitten ma oon vaan niin tottunut tuliseen ruokaan :).
Sitten tietty valkosipuli naan leipa, viinia lasi. Jalkkariksi iso lautanen missa erilaisia juttuja, kuten kahta erilaista jadea, sitten jotain muuta sorsselia mita en edes muista. Toi oli kylla taivas tuo paikka :p.

Jesh. Sita on taas, yllatys yllatys niin zombi olo ettei hyva tosikaan. Ois paljonkin kerrottavaa, mut nyt ei vaan jaksa!
Maanantaina taytyy alkaa jarjestelemaan ihan toden teolla tata australiasta lahtoa. Kirjoitan viela ennen lahtoa Hong Kongiin :)!