Vientiane- Savannakhet – Lao Bao – (Vietnam)Hue – Ho Chi Minh City (=Saigon)
Saturday, February 9th, 2008Juu. Taalla ollaan menty vahan ristiin ja rastiin koska suunnitelmiin tuli muutoksia.
Eli Vientianesta saakka on tullut vetta taivaalta ja se oli alkanut kiristamaan hermoja. Vientiane oli todellakin rauhallinen mesta, mutta olisi siellakin varmasti viihtynyt useamman paivan jos ilmat olisivat olleet paremmat.
Joten Sunnuntai-aamuna lahti bussi Savannakhetiin, etelaiseen Laokseen. Ensin tultiin hakemaan aamulla kello 6 tuk tukilla, vaikka vaitettiin etta bussi tulisi minua hakemaan. Se vei minut ja pari muuta bussiasemalla mista lahti julkinen bussi, vaikka oltiin vaitetty etta tama on express bus. Paskanpuhumisen taidot osataan hyvin.
He sanovat kaiken mita haluat kuulla.
No niin. Eli julkinen bussi on se surkein idea matkustaa. Ensinnakin bussi on aina melkein poikkeuksetta todella paskainen. Istuimet on ihan siedettavat mutta polvet ottaa kiinni edessa istuvan selkanojaan.
Ei muuta kuin liikkeelle. Raminakolina-bussi pysahtyi melkein joka mutkan takana ja koko ajan tuli lisaa jengia kyytiin. Sitten tuli pariskunta “haisu”. Todella karsean hajuisia tyyppeja, haisivat puoliksi kalalle ja sitten kun siihen yhdistaa parin viikon suihkussa kaymattomyyden niin tulos on valmis… Ja istuivat tietenkin mun eteeni.
Naiden jalkeen tuli nainen jolla oli valtava maara koreja. Naissa pyoreissa koreissa oli ilmeisesti jotain ruokaa; mita, sita en tieda silla tama oli peitetty vihreilla lehdilla. Mutta painavia ne oli ja bussin takaosa lastattiin tayteen. Kun bussin takaosasta puuttui penkkeja, ja silloin ymmarsin myos etta miksi. Varmasti taman takia, etta tavaraa saataisiin roudattua. Koreja oli ainakin 50 kappaletta.
Mukaan otettiin matkan varrella myos skootteri, joka asetettiin kylmasti kuskin viereen.
Loppumatka meni sormet ristissa rukoillen etta hullu bussikuski ei aiheuttaisi kaahauksellaan onnettomuutta ja mina saisi bambukoria paahani.
Laoksessa tieverkosto on alkeellinen. Koko maassa menee paa-asiassa yksi paallystetty tie, joka on myos “paatie”. Tama paatie kuitenkin muistuttaa lahinna kuin mita tahansa suomen kaupungin lahiotieta.
Sivutiet on paallystamattomia. Junaverkostoa ei ole.
Joten olin ihan onnelllinen kun 460kilometrin ja kahdeksan tunnin paasta oltiin Savannakhetissa. Bussissa oli myos kolme muuta yksin reissaavaa mimmia. Joten otimme yhdessa tuk tukin keskustaan.
Paljastui, etta tama “keskusta” oli viela kuolleempi kuin suomen Kihnio. Ihmettelin, etta missa on ne 126 000 asukasta mista Lonely Planet puhui. Olikohan tullut kolme nollaa liikaa vakimaaraan?
Sitten metsastettiin majoitusta. Yksi loysi kampan, ja jatkoin matkaa saksalaisen ja sveitsilaisen kanssa. Heidan oppaansa mukaan jokin halvahko paikka olisi 500 metrin paassa. Rinkka tuntui todella painavalta mutta aattelin etta mennaan nyt sitten jos siella jotain on. No ei ollut, ja alkoi menemaan hermo koska oltiin kavelty ainakin 1,5 kilometria.
Poimin toisen paikan ja loysin kampan 1,5 eurolla.
Olin ajatellut olla Savannakhetissa ensin 3 paivaa, jotta oisin hakenut Vietnamin viisumia. Mutta tajusin etta hermo ei kestaisi.
Seuraavana paivana kirmailin kaduilla, ja olihan siella paikallisia jotka tuijottivat lankkari tyttoa kuin ei ennen olisi vastaavaa nahnyt. Nyt tiedan milta julkkikista tuntuu :D.
Ja maanantaina puolen paivan aikaan oli taysin kyllastynyt koko mestaan ja halusin pois, ihan mihin vain. Edes viisumeita ei sielta jarkatty.
Onneksi sielta loytyi turisti info ja sain selville bussi-aikatauluja.
Nyt oli Vietnamin vuoro, koska halusin ihmisten ilmoille hiljaisesta Laoksesta.
Illalla kello 10 lahti bussi kohti Lao Bao:ta, raja-asemaa. Tama oli taasen julkinen bussi, mutta sen tiesin jo sinne lahtiessa. Oli parempi vaihtoehto kitua bussissa kuin olla Savannkhetissa, missa ei kertakaikkiaan tapahu mitaan tai ole mitaan tekemista.
Bussiasemalla melkein juoksin kohti muutaman lankkarin ryhmaa. Ihmisia, lankkareita, ihanaa..! En kovin usein oo ollut niin ilonen tavatessani lansimaalaisia :D.
Tulin hyvin juttuun uusi-seelantilaisen Andrein kanssa ja matko menikin aika mukavasti hanen kanssa jutellessa, aina raja-asemalle asti.
Lao Baoon oli matkaa vain kolmisen tuntia. Sitten pysahdyttiin, ja alkoi tavaran lastaus. Red bullia laatikoissa. Sita lastattiin tunteja. Mutta sen ei ollut valia, silla olimme jo rajalla ja meidan piti nukkua bussissa odottaen, etta raja aukeaa aamu seitsemalta. Oli taas kerran aivan sairaalloisen kylma ja vetta satoi.
Kello laheni seitsemaa, ja tavaran lastaus alkoi olla loppu. Oltiin oltu siis parkissa siina jo kuusi tuntia.
Joku aija oli kerannyt meidan passit aiemmin leimausta varten ja vaati meilta dollarin. Olettettiin taman olevan maastapoistumis vero. Mutta sitten kun tuli passien takaisin antamis aika, han vaati meilta 5 usa dollaria lisaa. Haluttiin tietaa syy, ja han vain toisteli “stamp, stamp”. Muuta ei tullut, ja me ei luovuttu rahoistamme.
Seuraavaksi meita kaskettiin lahtea kavelemaan rajalle hakemaan uutta leimaa passiin, Vietnamin puolelta. No, meilla lankkareilla ei niita passeja ollut, kun se aija oli ne vienyt meidan kieltaytyessa rahoittamasta sita ilman patevaa syyta.
Mentiin kuitenkin, ja siellahan se raja oli reilun kilometrin paassa. Bussi katosi mutkan taakse ja vahan kylla huolestutti etta mihin meidan tavarat oli menossa ja mita niille voisi tapahtua…
Reilu kilsa rajalle ja sitten jaatiin ihmettelemaan missa on aija jolla on meidan passit. Ei edes muistettu milta heppu naytti, koska kaikki nayttavat taalla minusta samalle.
Sielta se sitten kuitenkin tuli pitkan odottelun jalkeen ja vaati viela rahoja. Kysyttiin yha miksi, mutta han ei ymmartanyt tai ollut ymmartavinaan, joten heti kun han oli antanut passin takaisin lampsimme luukulle ottamaan leimat. Hahaa. Jaipa aija nuolemaan nappejaan.
Saatiin leimat. Sitten vaihdettiin rahaa, ja tama mamma ei osannut laskea ollenkaan. Jouduin komentamaan hanta laskemaan rahat uudestaan silla joka kerta sita tuli liian vahan. *Huokaus*.
Sen jalkeen odottelua.
Missa oli bussi? Vietnamissa se ei viela voinut olla koska sinne oli vain yksi tie ja me olisimme huomanneet jos se olisi meidat ohittanut. Nalkakin oli. Ei mitaan ruokaa tarjolla missaan, vain makeisia. Ostin Andrein kanssa ison pussin pahan makuista suklaata puoliksi.
Parin tunnin odottelun jalkeen bussi tuli ja seuraavat pari tuntia se seisoi parkissa siina leimaustoimiston vieressa. Miksi, en todellaan tieda.
Siina seilattiin luukulta toiselle ja milloin kukakin virkailija halusi nahda passimme tai viisumimme. Todella huonosti organisoitua toimintaa seka rajalaitoksen etta bussin puolesta…
Bussiin sitten paadyimme kun kello oli noin puolenpaivan. Matka jatkui epamukavasti. Red Bull laatikot oli siirretty kaikkien jalkatiloihin, joten jalkatila pieneni entisestaan.
Seuraavat kolme tuntia meni karsiessa, ja vihdoin olimme Hue:ssa. En olisi kestanyt yhtaan kauempaa. 400 kilometrin matka kesti siis 17 tuntia. Etta muistelkaapa tata kun siunailette bussin myohastymista viidella minuutilla tai muuten sen hitautta….
Satoi sitten tietty Huessakin. Otettiin mopo-taksit bussiasemalta ja meidat vietiin keskusta-alueelle. Vietnamilaiset tykkaa kayttaa torvea. Kaikki toottailee taalla, ja useimmiten ihan ilman syyta. Liikenteessa on paljon enemman mopoja kuin autoja. Ja saanto on, etta pienempi vaistaa isompaa, aina.
Tien ylittaminen on taitolaji. Sita ei koskaan saa ylittaa juosten, vaan rauhallisesti kavellen ja katse vastaantulijoissa. Ne kylla vaistaa.
Sain tasokkaan hotellihuoneen viidella usa dollarilla yo. Ja lammin vesi myos. Paitsi etta ei ollut, sen totesin kun olin jo hekumoinut ajatuksella lampimasta kylvysta ammeessa. Hitto. Siita tuli minuutin suihku sitten.
Kylma oli. Kavin kavelemassa saksalaisen Julian kanssa. Siella oli sellainen hieno silta, jossa oli kirkkaat valot ja ne vaihtoi varia. Kaikkee oli taas myytavana joka paikassa muttei ostettu mitaan. Oli kylma ja vaikka itsellani oli ihan oikeat kengat, pitkat housut ja lammin paita paalla niin ei silti paljoa auttanut.
Sina yona oli monta huopaa paalla mutta ei auttanut.
Lampotila Hue:ssa oli noin 18-20 astetta paivalla ja satoi, satoi ja satoi. Eika parempaa saata ollut tiedossa.
Siina sitten mietin, etta johonkin pitaa paasta, ei tallaista kelia kylla kesta lomalla. Joten irtosi halpa lento Ho Chi Minh Cityyn, 45 euroa. Bussillakin olisi toki paassyt, hintaan 18e ja 26 tuntia… Joten ei siina kovin kauaa tarvinnut miettia etta kummallako menisi.
Perjantai-aamuna tultiin hakemaan hotellilta ja tama kansainvalinen lentokentta oli pienin koskaan nakemani, muistutti lahinna isoa latoa mielestani…..
Lensin Pacific Airwaysilla ja heidan lahtoaulansa oli kylla jotenkin koominen. Kasin kirjoitettu plakaatti osoitti kohti pacific airwaysin “lahto-aulaa” ja siella istuttiin. Tuntui kuin olisi istunut jossain teatterissa, seinilla oli ihmeellisia koristeita ja paikka oli muutenkin erittain “epalentokentta-mainen”.
Kone oli vain puoliksi taynna ja reilun tunnin lennon jalkeen oltiin HCMC:ssa. Tama on ainakin kohtuullisen kokoinen city 5.8 miljoonalla ihmisella. Mutta kun on tama uusi vuosi. Tunnetaan nimella TET, ja tama juhlinta kestaa noin viikon. Monet paikat on kiinni. Kampasta joutuu maksamaan 10dollaria, aika kallista mutta halvemmalla ei irronnut.
Ja kuuma on! On ihmeellista miten yhden maan sisaan mahtuu niin monta erilaista saata. Hanoissa, pohjoisessa on 1-8 astetta ja taalla etelassa on talla hetkella noin 34 raatia. Ja kyllahan tama mielta lammittaa kun on kuuma. Ei ole ikava niita sateita.
Mutta mita tapahtuu seuraavaksi, sita ei voi sanoa :D.
