Outback
August 22nd, 2006
Taalla sita ollaan jo Pohjois-Territorion paakaupungissa Darwinissa. Matka Cairnsista Darwiniin sujui hyvin parissa viikossa. Paljon tuli taas nahtya – talla kertaa hiukan erilaisia maisemia.
Cairnisissa kavimme viela toiseksi viimeisena viikonloppuna sukeltamassa/snorklaamassa Agincourt-reefilla. Toinen sukellus oli ehka paras mita Olli oli pitkan sukellushistoriansa aikana tehnyt 🙂 Paikka oli nimeltaan Nursery Bommie (http://www.silverseries.com.au/sonic_sites17.htm). Eipa Olli odottanut mitaan suurempia varsinkin kun ensimmainen sukellus ei ollut hyva vuotavasti maskista ja liian vahaisesta painoista johtuen. Toiseen sukellukseen vaihdettiin uusi maski ja vyolle tuli yksi paino lisaa ja johan helpotti. Nyt kun varusteasiat olivat kunnossa pystyi tarkkailemaan ymparoivaa korallielamaakin. Veden alta paljastui noin 25m syvyydesta lahes pintaan asti nouseva korallipilari. Pilarin ymparilla oli todella paljon kalaparvia mm. pitkulaisia barracudia, isosilmaisia “sulohuulia” (sweetlip) jne. Naimme myos paljon “pellekaloja” (clownfish), leijonakalan (lionfish) ja sinitaplarauskun (stingray). Netista kaappasimme teille esimerkiksi muutaman hassun:
Viimeinen viikko Cairnsissa menikin sitten ylitoina ja Outback -matkan valmisteluna. Ostettiin ylimaarainen 20 litran bensatankki ja vetta ja muonaa varastoon ynna muuta. Pienet varustelut olivat tarpeen sen verran tyhjaa keskella oli. Cairnsista matka lanteen ja Outbackiin alkoi parisen viikkoa sitten “Savannah Way”:ta pitkin ajaen. Lahdimme matkaan kahdestaan, koska Kaj ei saanut muutettua lentojaan.
Cairnsin jalkeen vastassa oli mutkaisen nousun jalkeen Atherton Tablelands, jossa voi kuulemma oisin jopa pakastaa nain talvella! Kylma oli meidankin yo, mutta onneksi vietimme sen leirintalueella jossa oli useita 35-45 asteisia termaalialtaita (Innot Hot Springs). Kylla kelpasi aamukohmeessa astella altaisiin. Taman jalkeen matka jatkui Savannah Wayta pitkin useiden 1800 -luvun loppupuolen kultabuumin myota kasvaneiden kylien lapi aina Normantoniin kylaan asti. Nykyaan kylat ovat lahinna muutaman sadan asukkaan kuntia eli eivat enaa samassa loistossa mita kullankaivuuaikaan.
Normantonista poikkesimme hiukan pohjoiseen Carpenteria -merelle kalaan. Ja sitahan sitten tuli ihan kohtuullisesti. Vajaan 10 hengen seurue nosti noin neljan tunnin aikana 54 lohta (Blue Salmon) – me saatiin naista 7. Meresta nousi myos muutama pallokala ja catfish, mutta nama paastettiin nopeasti takaisin toinen myrkyllisyytensa ja toinen hajunsa takia. Ohessa Riikan toinen sintti 🙂
Oltaisi saatu kaikki pyytamamme kalat mukaan, mutta eihan niita olisi voinut sailyttaa Bettyn pikku jaakaapissa. Joten otimme kolme lohta ja paljon jaita mukaan. Hiukan oli perkausongelmia linkkarin kanssa, mutta lopulta paastiin ihan makuunkin. Kylla maistui lohi nuotiolla paistettuna.
Jos ennen Normantonia oli ollut tyhjaa, niin siita se vain parani. Asutus vaheni koko ajan ja parhaimmillaan ei nahty sita ainakaan 500 kilometriin. Tiet oli joillakin pitkilla patkilla etenkin alkumatkasta yksikaistaisia. Kun RoadTrain (eli kymmenia metreja pitka rekka) tuli vastaan taytyi aina ajaa sivuun. Ja polyisilla teilla ihan pysahtya, sulkea ikkunat ja tuulettimet ja odottaa hiekkasadetta. Normantonin ja Lawn Hillin kansallispuiston valisen matkan jalkeen niin auto kuin matkustajatkin olivat yltapaalta ja sisalta hiekkapolya taynna. Tuli Australian punainen hiekka tutuksi.
Pitkalti matka Darwiniin oli siis asumatonta savannimaisemaa. Naimme enemman erilaisia lintuja, kenguruita, lehmia ja termiittikekoja kuin ihmisia. Kuollut karja ja kengurut olivat myos tavallinen naky.
Ihan ilman ongelmia emme taipaleesta selvinneet, silla puhkesihan se rengas kerran. Ja keskella ei mitaan. Olli vaihtoi sujuvasti puhjenneen vararenkaaseen ja Riikka antoi hyvia neuvoja vieresta 🙂 Rikon aiheutti muuten luunpalanen. Kylla kannatti olla vararengas mukana ja onneksi olimme tayttaneet sen Cairnisissa. Rengaskorjaajaa olisi varmaan saanut odotella viikkoja.
Vierailimme useassa kansallispuistossa, joista upeimpana mieleen jai Lawn Hill (Boodjamulla). Ihastuimme puiston luonnonrauhaan ja kauniisiin maisemiin. Punakallioiset kuilut, kymmenet vesiputoukset, vehrea luonto ja vihertava vesi. Paratiisi. Jalleen kerran. Puisto sijaitsee Lansi-Queenslandissa lahella Pohjois-Territorion rajaa. Paikka on niin syrjassa kaikesta, etta siella ei suuria turistimassoja nae ja suurin osa leirinta-alueen porukastakin oli aussimatkaajia. Taival kansallispuistoon oli siis erittain polyinen ja kuoppainen, mutta ensimmaisen aamun kanoottiretki totesimme etta sivuretki tanne oli kaiken hiekan nielemisen arvoinen.
Puiston joissa ja vesiputouksilla sai uida, vaikka krokoja siella olikin… makeanveden kyllakin. Onneksi emme yhtaan nahneet vedessa ollessa. Muuten kyllakin.
Lawn Hillin jalkeen ylitimme Pohjois-Territorion rajan. Alue (1,4 milj. km2 eli noin nelja kertaa Suomen kokoinen) on Australian vahiten asuttua noin Tampereen suuruisella asukasmaarallaan. Asukkaista perati 30% on aboriginaaleja, kun koko Australian vaestosta heita on ainoastaan pari prosenttia. Aboriginaaleja nakeekin taalla huomattavasti enemman kuin muualla Australiassa, vaikka niiden lukumaara selvasti nousikin jo Cairnsin seudulla.
Hyvin suuri osa aboriginaaleista on australian huono-osaisia. Sosiaaliongelmia on paljon ja alkoholiongelmat ovat yleisia etenkin kaupunkiseudulla. Cairnsissa tuli sellainen tunne, etta aboriginaaleja halveksutaan (ja jopa vihataan) valkoihoisten australialaisten puolesta. Syyna tahan ovat korkea rikollisuusprosentti ja sosiaalitukien hyvaksikaytto ja ehka muutkin asiat joista meilla ei ole tietoa.
Kaikkeen tahan on kuitenkin historiansa. Australian alkuperaisasukkaita on asunut mantereella jo noin 50 000 – 100 000 vuotta. Aboriginaalien elama pysyi melko muuttumattomana eurooppalaisten tuloon eli 1770 -luvulle asti. Aboriginaalit saivat aanioikeuden vasta vuonna 1962 ja viralliseen vaestonlakentaan heidat otettiiin mukaan 1967. Tata ennen heita kohdeltiin erittain huonosti ja julmasti eika haavat ole vielakaan parantuneet. Menneita vaaryyksia ei ole vielakaan pyydetty julkisesti anteeksi. Yha useammat kuitenkin kannattavat anteeksiantoa ja yhteista sopimusta jolla saavutettaisiin viimein kansallinen yhtenaisyys.
Jonkin verran esim. maaomistusoikeus on jo parantunut ja etenkin taalla Pohjois-Territoriossa on paljon laajoja alueita, jotka ovat aboriginaalien omistuksessa eika niille ole asiaa ilman lupaa. Paljon on kuitenkin viela parantamista. Positiivista naimme esimerkiksi taalla Darwinissa kun kavimme yhden aboriginaaleista koostuvan bandin konsertissa (Yilila). Ja onhan aboriginaalien taide hienoa – sita nakee paljon taalla Pohjois-Territoriossa.
Viime perjantaina saavuimme sitten tanne Darwiniin noin 3000 kilometria enemman nahneena. Juuri ennen Darwinia sijaitsee Litchfieldin kansallispuisto, jossa on erinomaisia uimapaikkoja. Ja myos krokotiileja. Taalla Australiassahan on kahdenlaisia krokoja, makean ja suolaisen veden. Makean veden krokot ovat pienempia (max 3m) ja niiden kanssa voi uida. Saattavat korkeintaan puraista arsyyntyessaan 🙁 Suolaisen veden krokojen sekaan ei olekaan sitten asiaa. Etenkaan taalla pohjoisessa, jossa ne ovat isoja ja arhakoita.
Darwinista matka jatkuu ensin yhteen Australian kuuluisimmista kansallispuistoista – Kakaduun. Alue on maailmanperintolistalle seka luontonsa etta kulttuurinsa (kymmenia tuhansia vuosia vanhoja kalliomaalauksia) takia. Mietimme pitkaan jatkammeko sielta matkaa kohti lantta aina Perthiin asti vai ajammeko maan halki etelaan ja takaisin Sydneyyn. Lannessa erityisesti kiehtoisi Ningaloo Marine Park, joka on aivan Great Barrier Reef arvoinen, jos ei jopa parempi. Paadyimme kuitenkin jatkamaan kohti etelaa isoa kivea, viinitiloja, great ocean roadia jne kohti. Kaikkea ei ehdi tassa(kaan) ajassa nahda.
Tahan loppuun viela valokuva Bettyn katossa olevasta Australian kartasta johon olemme tussanneet polkumme tahan mennessa.
Tassapa tiivis kooste viimeisimmasta. Meilla oli viela miljoona muuta asiaa mista piti kirjoittaa, mutta pitaa taas jatkaa matkaa ja nautiskella auringosta 🙂 Ei muuta kuin heipa hei!
Tags: Travel, Tag Index
Olli Repo