SEA – OZ – NZ

Ja mites Kakadussa sitten kavikaan. Jatettiin monien turistien suosimat hyppivat krokotiilit valiin ja paatettiin bongata niita itse. Pohjoisterritoriossa on paljon surullisen kuuluisia (vaarallisisa) suolaisen veden suistokrokotiileja (salty). Kauhutarinoita kuulee aina silloin talloin. Kesalla viimeksi joku aussiperhe oli ollut kalastamassa jossain pohjoisen ‘turvallisella’ alueella. Krokotiili paasi kuitenkin yllattamaan ja iski perheen alle 10-vuotiaaseen tyttoon. Surullista. Eli naiden otusten kanssa ei ole leikkimista.

Ajettiin Kakadun kansallispuistoon ja yritettiin heti bongailla krokotiileja. Kaukaahan niita on mahtavaa nahda. Onhan kyseessa kuitenkin miljoonia vuosia vanha elainlaji. (Ostettin ihan varta vasten uudet kiikarit – edelliset meilta pollittiiin Cairnsissa.) Ja onnistuimmepa heti ensimmaisella joella. Siella se makasi aurinkoa ottamassa joenpenkalla. Tuijottelimme krokoa jonkin aikaa innoissaan. On huomattavasti mahtavampi tunne bongata itse joku elain kuin nahda se oppaan tai muun nayttamana. Kaikki tuntuu silloin jotenkin todellisemmalta.Tastapas se Kakadu vasta alkoi… Tuli krokoja nahtya lisaakin – suuren suuriakin. Mutta ensimmainen on aina hienoin kokemus. Krokojen lisaksi naimme dingon, erilaisia papukaijoja, kotkan poikasineen ynna muuta.

Muita Kakadun kohokohtia olivat aboriginaalien tuhansia vuosia vanhat kalliomaalaukset, joiden vuoksi luonnonpuisto on paassyt Unescon maailmanperintolistalle (luonnon lisaksi). Meidan nakemissa kalliomaalauksissa esiintyi paljon metsastykseen ja erilaisiin seremonioihin liittyvia piirroksia. Aboriginaaliheimoja asuu edelleenkin Kakadussa, mutta kalliomaalausten sijaan kulttuuriperintoa jatketaan enemmankin paperilla ja kankaalla. Maalaustaide kuitenkin elaa edelleen.

Loput Kakadusta jai meilta nakematta – lahinna kuuluisat vesiputoukset. Tiet oli sen verran huonossa kunnossa tai vain nelivedoille soveltuvia, etta Bettyn matka jai niilla lyhyeen. Mutta Kakadun etelapuolella on hieno Edith Falls -luonnonpuisto, jossa pistaydyimme yoksi. Siella putouksiin paasi jopa uimaankin, koska alueella ei ole krokoja. Kakadun putouksilla kaikki ui omalla riskilla.

Ja mitas putosten jalkeen olikaan vastassa. Eramaata ja hiekkaa satoja kilometreja. Kakadun ja Alice Springsin valilla ei ole juuri mitaan suurta nahtavaa kuin Devils Marbles – pyoreita punaisia kivia eramaa-alue taynna.

Ja taas ajettiin, ja ajettiin, ja ajettiin satoja kilometreja. Kunnes vastaan tuli Alicen jalkeen Uluru. Iso kivi. Ayers Rock.

Me ei paljoa odotettu Ulurulta, vaikka se onkin Australian maamerkki ja suurimpia nahtavyyksia. (Japanistakin tulee eramaahan suora lento!) Sen verran paljon oltiin jo nahty hiekkaa ja kivia. Mutta aboriginaalien pyha kivi olikin hienompi mita odotettiin. Oli upeaa ajaa Bettylla Ulurulle. Aivan kuin olisi tullut eri planeetalle.

Osa teista saattaa tuntea Ulurun paremmin Ayers Rock nimella. Aboriginaalit ovat kayttaneet kuitenkin aina nimea Uluru. Alue luovutettiin aboriginaaleille takaisin muutama vuosikymmen sitten, jonka jalkeen he vuokrasivat alueen takaisin valtiolle kansallispuistoksi. Nyt alueesta kaytetaan nimea Uluru – Kata Tjuta National Park.

Kavelimme Ulurun ympari noin 10 kilometrin lenkin. Moni kavelee lenkin sijaan itse Ulurun paalle. Aboriginaalit kuitenkin pyytavat, ettei sita tehtaisi. Jatimme siis valiin. Riikan Uluru -iloa haittasi kuume ja flunssa eika voimat oikein tahtoneet riittaa kiertelyyn. Seuraavana paivana oltiinkin sitten Bettyn omia. Olli kavi katsastamassa paremmin Kata Tjuta -nahtavyyden. Riikka makasi koko paivan kuumeessa helteisessa autossa ja seuraavat muutamat paivat pidettiinkin sitten ihan sairaslomaa. Uluru-KataTjutan jalkeen ajoimme viela Kings Kanjonin alueelle ja ihastelimme siella maisemia.

Taas ajettiin. Ja paljon. Olli sai tehda sita viela kaiken lisaksi yksin, koska Riikka oli vielakin puolikuntoinen. Taas nahtiin hiekkaa. Jos ihmettelette, etta eiko siella ole ollenkaan sitten kaupunkeja, niin kyllahan me yhteen tormattiin. Hiekkakaupunkiin – Cooper Pedyyn. Ollaan mietitty valilla, etta mihin tahan asti nahdyista kaupungeista ei haluttas muuttaa. Cooper Pedy paasi ihan ensimmaiselle sijalle. Jihaa. Ihmiset on tullu rikastumaan kaupunkiin opaalin loydon toivossa. Opaalia kaivetaan edelleenkin alueelta paljon. Tavattiin yksi korealaismies, jolta kysyttiin kauanko se on asunut kuapungissa? 25 vuotta. Tykkaako asua? Ei. Miksi sitten asuu siella? Etsii opaalia omalta takapihaltaan. Jos joku teista on leffafriikki, niin joku MadMaxin jatko-osa on kuvattu Cooper Pedyssa. Kertonee sekin jotain kaupungista. Hauska kokemus.

No okei. Ei se ole lunta. Tormattiin tallaiseen suureen suolajarveen Etela-Australian pohjoisosassa. Eipa siita sen enempaa tietoa. Nama suolajarvet ovat kai aika vanhoja, mutta vesivarat vahenevat nykyaankin jatkuvasti. Etenkin Etela-Australiassa karsitaan vuosisadan kuivuudesta. Talvi oli niin kuiva, etta Adelaiden lahella olevassa vedenottopaikassa on vain puolet tarpeesta, maatiloja lopetetaan, vedenkayttoa yritetaan saannostella ynna uuta. Ja mitas taalla tehdaan asian eteen. Ainakaan Kioton sopimusta ei ole allekirjoitettu…

Mika onnenhetki olikaan, kun paastiin taas ihmisten ilmoille meren rannalle. Jotakin jaatiin silti kaipaamaan Outbackista. On se eri maailmansa. Jos jokaista vastaantulevaa autoa morjestetaan, niin se ei voi olla kovin paha paikka 🙂

Adeleidessa ja sen ymparistossa nautiskeltiinkin sitten kaupuinkielamasta. Matka jatkui Adelaiden jalkeen Kengurusaarelle. Kengurulajejahan on taalla Australiassa useita kymmenia ja taman saaren kengurut olivat kuosiltaan suklaanruskeita ja normaalia pitkakarvaisempia. Naimme myos ensimmaista kertaa kahden kengurun valisen nyrkkeilyottelun. Kengurut tosiaan maiskivat kasillaan toisiaan naamaan ja antoivat valilla kunnon potkuja keskivartaloon. Vyon alle ei tietenkaan menty.

Kuvan merileijonien (sea-lion) sekaan paasimme kavelemaan luonnonpuiston rangerin opastuksella. Kaverit nayttavat kovin laiskoilta auringossa maatessaan, mutta tosiassa ovat naantyneita 2-3 paivan pyyntireissujen takia. Samalla rannalla naimme myos taman erittain myrkyllisen tiikerikaarmeen (Tiger Snake).

Muutaman paivan aikana naimme saarella myos hylkeita, mustia joutsenia, nokkasiilin, koaloita ja pingviineja. Kylla, Australiassa elaa myos naita viimeksi mainittuja. Etelanavan sukulaisiin verrattuna ovat kylla hiukan pienempia kooltaan vaatimattomimpia variltaan. Kaverit ovat kaiket paivat merella ja palaavat pimealla auringon laskettua maihin poikasia ruokkimaan tai muuten vaan. Pingviinien elinika luonnossa on noin 7 vuotta kun se tarhoissa on jopa 20. Tama johtuu syodyksi tulemisen pelon aiheuttamasta stressista, jonka takia mm. younet jaavat neljaan minuuttiin. Mita tasta opimme…

Etela-Australian osavaltiosta matka jatkui Victoriaan. Wanrambaloossa naimme useita valaita (Southern Right Whale). Valaat tulevat joka vuosi tahan samaan paikkaan lisaantymaan ja talven taituttua palaavat etelanavan vesille. Kuvasta valaan tunnistaa pienesta mustasta pisteesta 🙂 Kylkieva, kylla.

Tulihan se Great Ocean Roadkin ajettua. Parhaita paloja tassa:

Lornessa kohtasimme myos ensimmaisen ongelman autossamme. Yo oli ollut aika viilea, mika oli aikaisemminkin vaikeuttanut kaynnistysta, mutta talla kertaa se sitten tapahtui eli auto ei startannut. Ei auttanut muu kuin soittaa tiepalvelu hataan ja kyllahan se kaynnistyi kun sai uutta virtaa akkuun ja asiantuntevan kaverin saatamaan. Hyva niin. Veimme auton mekaanikolle heti seuraavana paivana ja vaihdatimme sytytysjarjestelman. Ja se kaynnistyminen helpottui ja samalla poistui myos ajoittainen nykiminen.

Melbournessa olimme pitkasta aikaa yota ihan oikeassa hotellissa ja kyllahan se maistui kun oli oikea sanky, wc parin askeleen paassa, tv ja jopa aamupala! Australiassahan voi talviaikaan myos laskea useissa Victorian Alppien ja NSW:n Snowy Mountainsien hiihtokeskuksissa. Mekin yritimme ehtia nopeasti kevaanlammossa sulaviin rinteisiin ja matkasimmekin yhteen suurimmista eli Thredboon. Paikalle paastya totesimme lumitilanteen kuitenkin jo niin surkeaksi etta jatimme valiin aukiolevat kaksi parisadanmetrin rinnetta. No elamme toivossa etta ehdimme viela Uuden-Seelannin lumille. Saas nahda miten kay. Lumettomilta vuorilta matkasimme Australian paakaupunkiin Canberraan. Kaupunki suunniteltiin sopuratkaisuksi Sydneyn ja Melbourneen valiseen paakaupunkikiistaan.

Viime viikolla ympyra sitten sulkeutui kun palasimme tanne Sydneyyn. Olo oli samalla haikea ja toisaalta onnellinen. Matkasimme jo rakkaaksi kayneella Bettylla yli 16 000 km viidessa Australian osavaltiossa.

Niin siina vain kavi, etta aika vierahti ja oli aika luopua Bettysta. Eipa ois uskonu, etta autoa voi tulla ikava. Monta kertaa ollaan mietitty, etta miten sen vois tuoda Suomeen. No. Suomen pakkaskeleilla leirielama ei ehka ole niin hauskaa kuin taalla. Ja rattikin on vaaralla puolella. Siispa Sydneyssa alkoi myyntipuuhat. Tallaiset sivutkin tehtiin Bettylle http://toyotacampervan.blogspot.com/. Sen verran hyvasta autosta on kyse, etta loysimme hanelle ostajat jo ensimmaisena paivana. Saimme autosta viisituhatta mika kattaa kaiken mita siihen olemme laittaneet. Ei hassummin 🙂

Seuraavat muutamat viikot reissaamme Karrin (Riikan veli), Arjan ja Pikku-Leevin kanssa. Yhdeksaan kuukauteen ei olla nahty Suomen ystavia tai sukulaisia, joten odotamme sita innolla.

August 22nd, 2006

Taalla sita ollaan jo Pohjois-Territorion paakaupungissa Darwinissa. Matka Cairnsista Darwiniin sujui hyvin parissa viikossa. Paljon tuli taas nahtya – talla kertaa hiukan erilaisia maisemia.

Cairnisissa kavimme viela toiseksi viimeisena viikonloppuna sukeltamassa/snorklaamassa Agincourt-reefilla. Toinen sukellus oli ehka paras mita Olli oli pitkan sukellushistoriansa aikana tehnyt 🙂 Paikka oli nimeltaan Nursery Bommie (http://www.silverseries.com.au/sonic_sites17.htm). Eipa Olli odottanut mitaan suurempia varsinkin kun ensimmainen sukellus ei ollut hyva vuotavasti maskista ja liian vahaisesta painoista johtuen. Toiseen sukellukseen vaihdettiin uusi maski ja vyolle tuli yksi paino lisaa ja johan helpotti. Nyt kun varusteasiat olivat kunnossa pystyi tarkkailemaan ymparoivaa korallielamaakin. Veden alta paljastui noin 25m syvyydesta lahes pintaan asti nouseva korallipilari. Pilarin ymparilla oli todella paljon kalaparvia mm. pitkulaisia barracudia, isosilmaisia “sulohuulia” (sweetlip) jne. Naimme myos paljon “pellekaloja” (clownfish), leijonakalan (lionfish) ja sinitaplarauskun (stingray). Netista kaappasimme teille esimerkiksi muutaman hassun:

Viimeinen viikko Cairnsissa menikin sitten ylitoina ja Outback -matkan valmisteluna. Ostettiin ylimaarainen 20 litran bensatankki ja vetta ja muonaa varastoon ynna muuta. Pienet varustelut olivat tarpeen sen verran tyhjaa keskella oli. Cairnsista matka lanteen ja Outbackiin alkoi parisen viikkoa sitten “Savannah Way”:ta pitkin ajaen. Lahdimme matkaan kahdestaan, koska Kaj ei saanut muutettua lentojaan.

Cairnsin jalkeen vastassa oli mutkaisen nousun jalkeen Atherton Tablelands, jossa voi kuulemma oisin jopa pakastaa nain talvella! Kylma oli meidankin yo, mutta onneksi vietimme sen leirintalueella jossa oli useita 35-45 asteisia termaalialtaita (Innot Hot Springs). Kylla kelpasi aamukohmeessa astella altaisiin. Taman jalkeen matka jatkui Savannah Wayta pitkin useiden 1800 -luvun loppupuolen kultabuumin myota kasvaneiden kylien lapi aina Normantoniin kylaan asti. Nykyaan kylat ovat lahinna muutaman sadan asukkaan kuntia eli eivat enaa samassa loistossa mita kullankaivuuaikaan.

Normantonista poikkesimme hiukan pohjoiseen Carpenteria -merelle kalaan. Ja sitahan sitten tuli ihan kohtuullisesti. Vajaan 10 hengen seurue nosti noin neljan tunnin aikana 54 lohta (Blue Salmon) – me saatiin naista 7. Meresta nousi myos muutama pallokala ja catfish, mutta nama paastettiin nopeasti takaisin toinen myrkyllisyytensa ja toinen hajunsa takia. Ohessa Riikan toinen sintti 🙂

Oltaisi saatu kaikki pyytamamme kalat mukaan, mutta eihan niita olisi voinut sailyttaa Bettyn pikku jaakaapissa. Joten otimme kolme lohta ja paljon jaita mukaan. Hiukan oli perkausongelmia linkkarin kanssa, mutta lopulta paastiin ihan makuunkin. Kylla maistui lohi nuotiolla paistettuna.

Jos ennen Normantonia oli ollut tyhjaa, niin siita se vain parani. Asutus vaheni koko ajan ja parhaimmillaan ei nahty sita ainakaan 500 kilometriin. Tiet oli joillakin pitkilla patkilla etenkin alkumatkasta yksikaistaisia. Kun RoadTrain (eli kymmenia metreja pitka rekka) tuli vastaan taytyi aina ajaa sivuun. Ja polyisilla teilla ihan pysahtya, sulkea ikkunat ja tuulettimet ja odottaa hiekkasadetta. Normantonin ja Lawn Hillin kansallispuiston valisen matkan jalkeen niin auto kuin matkustajatkin olivat yltapaalta ja sisalta hiekkapolya taynna. Tuli Australian punainen hiekka tutuksi.

Pitkalti matka Darwiniin oli siis asumatonta savannimaisemaa. Naimme enemman erilaisia lintuja, kenguruita, lehmia ja termiittikekoja kuin ihmisia. Kuollut karja ja kengurut olivat myos tavallinen naky.

Ihan ilman ongelmia emme taipaleesta selvinneet, silla puhkesihan se rengas kerran. Ja keskella ei mitaan. Olli vaihtoi sujuvasti puhjenneen vararenkaaseen ja Riikka antoi hyvia neuvoja vieresta 🙂 Rikon aiheutti muuten luunpalanen. Kylla kannatti olla vararengas mukana ja onneksi olimme tayttaneet sen Cairnisissa. Rengaskorjaajaa olisi varmaan saanut odotella viikkoja.

Vierailimme useassa kansallispuistossa, joista upeimpana mieleen jai Lawn Hill (Boodjamulla). Ihastuimme puiston luonnonrauhaan ja kauniisiin maisemiin. Punakallioiset kuilut, kymmenet vesiputoukset, vehrea luonto ja vihertava vesi. Paratiisi. Jalleen kerran. Puisto sijaitsee Lansi-Queenslandissa lahella Pohjois-Territorion rajaa. Paikka on niin syrjassa kaikesta, etta siella ei suuria turistimassoja nae ja suurin osa leirinta-alueen porukastakin oli aussimatkaajia. Taival kansallispuistoon oli siis erittain polyinen ja kuoppainen, mutta ensimmaisen aamun kanoottiretki totesimme etta sivuretki tanne oli kaiken hiekan nielemisen arvoinen.

Puiston joissa ja vesiputouksilla sai uida, vaikka krokoja siella olikin… makeanveden kyllakin. Onneksi emme yhtaan nahneet vedessa ollessa. Muuten kyllakin.

Lawn Hillin jalkeen ylitimme Pohjois-Territorion rajan. Alue (1,4 milj. km2 eli noin nelja kertaa Suomen kokoinen) on Australian vahiten asuttua noin Tampereen suuruisella asukasmaarallaan. Asukkaista perati 30% on aboriginaaleja, kun koko Australian vaestosta heita on ainoastaan pari prosenttia. Aboriginaaleja nakeekin taalla huomattavasti enemman kuin muualla Australiassa, vaikka niiden lukumaara selvasti nousikin jo Cairnsin seudulla.

Hyvin suuri osa aboriginaaleista on australian huono-osaisia. Sosiaaliongelmia on paljon ja alkoholiongelmat ovat yleisia etenkin kaupunkiseudulla. Cairnsissa tuli sellainen tunne, etta aboriginaaleja halveksutaan (ja jopa vihataan) valkoihoisten australialaisten puolesta. Syyna tahan ovat korkea rikollisuusprosentti ja sosiaalitukien hyvaksikaytto ja ehka muutkin asiat joista meilla ei ole tietoa.

Kaikkeen tahan on kuitenkin historiansa. Australian alkuperaisasukkaita on asunut mantereella jo noin 50 000 – 100 000 vuotta. Aboriginaalien elama pysyi melko muuttumattomana eurooppalaisten tuloon eli 1770 -luvulle asti. Aboriginaalit saivat aanioikeuden vasta vuonna 1962 ja viralliseen vaestonlakentaan heidat otettiiin mukaan 1967. Tata ennen heita kohdeltiin erittain huonosti ja julmasti eika haavat ole vielakaan parantuneet. Menneita vaaryyksia ei ole vielakaan pyydetty julkisesti anteeksi. Yha useammat kuitenkin kannattavat anteeksiantoa ja yhteista sopimusta jolla saavutettaisiin viimein kansallinen yhtenaisyys.

Jonkin verran esim. maaomistusoikeus on jo parantunut ja etenkin taalla Pohjois-Territoriossa on paljon laajoja alueita, jotka ovat aboriginaalien omistuksessa eika niille ole asiaa ilman lupaa. Paljon on kuitenkin viela parantamista. Positiivista naimme esimerkiksi taalla Darwinissa kun kavimme yhden aboriginaaleista koostuvan bandin konsertissa (Yilila). Ja onhan aboriginaalien taide hienoa – sita nakee paljon taalla Pohjois-Territoriossa.

Viime perjantaina saavuimme sitten tanne Darwiniin noin 3000 kilometria enemman nahneena. Juuri ennen Darwinia sijaitsee Litchfieldin kansallispuisto, jossa on erinomaisia uimapaikkoja. Ja myos krokotiileja. Taalla Australiassahan on kahdenlaisia krokoja, makean ja suolaisen veden. Makean veden krokot ovat pienempia (max 3m) ja niiden kanssa voi uida. Saattavat korkeintaan puraista arsyyntyessaan 🙁 Suolaisen veden krokojen sekaan ei olekaan sitten asiaa. Etenkaan taalla pohjoisessa, jossa ne ovat isoja ja arhakoita.

Darwinista matka jatkuu ensin yhteen Australian kuuluisimmista kansallispuistoista – Kakaduun. Alue on maailmanperintolistalle seka luontonsa etta kulttuurinsa (kymmenia tuhansia vuosia vanhoja kalliomaalauksia) takia. Mietimme pitkaan jatkammeko sielta matkaa kohti lantta aina Perthiin asti vai ajammeko maan halki etelaan ja takaisin Sydneyyn. Lannessa erityisesti kiehtoisi Ningaloo Marine Park, joka on aivan Great Barrier Reef arvoinen, jos ei jopa parempi. Paadyimme kuitenkin jatkamaan kohti etelaa isoa kivea, viinitiloja, great ocean roadia jne kohti. Kaikkea ei ehdi tassa(kaan) ajassa nahda.

Tahan loppuun viela valokuva Bettyn katossa olevasta Australian kartasta johon olemme tussanneet polkumme tahan mennessa.

Tassapa tiivis kooste viimeisimmasta. Meilla oli viela miljoona muuta asiaa mista piti kirjoittaa, mutta pitaa taas jatkaa matkaa ja nautiskella auringosta 🙂 Ei muuta kuin heipa hei!