SEA – OZ – NZ

Takaisin kotisuomessa ollaan. Viimeiset viikot menivat niin nopeasti ettei ehtinyt eika kiinnostanutkaan enaa kayttaa viimeisia paivia tietokoneella istumiseen ja blogin paivittamiseen. Keskityimme nauttimaan loppureissusta ja paatimme kirjoittaa viimeisen tarinan taalta Suomesta. Edelliseen blogiin on muuten nyt lisätty kuvia, joten katsastakaapa se vielä läpi jos kiinnostaa.

Viime blogi loppui kun olimme juuri tulleet pohjoissaarelle ja pääkaupunki Wellingtoniin. Uusi-Seelantihan sijaitsee mannerlaattojen rajalla ja etenkin Wellingtonin kohdalla pienet järistykset ovat arkipäivää. Me emme täällä tärinää kokeneet, mutta olimmehan jo saaneet aikaisemmin makua järistyksestä Abel Tasmaniassa juuri ennen kajakkiretkelle lähtöä. Heräsimme siellä yöllä järistykseen joka vavisutti mökkiämme. Wellingtonin museon järistysosastolla luimme että järistyskeskus oli ollut noin 200 km meistä itään ja voimakkuudeltaan 5,4 Richteriä. Ei siis mikään suuren suuri ja vakava, mutta selkeästi havaittavissa kuitenkin. Eli tulipahan sekin nyt koettua. Wellingtonin museossa oli myös esillä paljon alueen alkuperäisasukkaiden eli Maoreiden perinnettä.

Wellingtonista jatkoimme parin päivän jälkeen Tongariron tulivuorialueelle. Tarkoituksena oli tehdä Uuden-Seelannin parhaaksi kehuttu päivävaellus tulivuorialueen halki (Tongariro Crossing). Erästä alueen tulivuorta käytettiin Sormusten Herran Mt Doomina. Meitä ei sää suosinut vaan jouduimme luopumaan patikoinnista kahden yrityksen jälkeen. Ensimmäisenä päivänä tuuli 120 km/h ja sumu esti lähdön ja myöhemmin kun palasimme alueelle varta vasten reissun esti alueelle annettu myrskyvaroitus. Tyydyimme toiseen lyhyempään patikointiin, josta ei kyllä paljon taskuun jäänyt likomärkien vaatteiden lisäksi.

Tongarirolta poikkesimme Rotorualla, joka tunnetaan vahvasta Maorikulttuurista ja tuliperäisestä maastaan. Alueella on lukuisia termaalisia kylpylöitä ja rikin haju on voimakas.

Toisen epäonnistuneen Tongariron patikointiyrityksen jälkeen lähdimme nopeasti kohti pohjoista. Seuraava pysähdyspaikka oli Waitomon luola-alueella. Tutustuimme maanalaisiin luoliin laskemalla traktorin sisäkumirenkailla kallioiden läpi virtaavan joen mukana (Black water rafting). Luolien katoissa loistavat kiiltomadot (Glow worms) näyttivät pimeissä luolissa erittäin hienolta. 13 asteinen vesi teki kyllä nopeasti tehtävänsä ja noin tunnin pituinen seikkailu oli aivan riittävän pitkä.

Bay of Islandilla teimme Riikan pitkään odottaman delfiiniuinnin. Heti aluksi törmäsimme noin 200 delfiinin parveen. Täällä emme kuitenkaan delfiinien sekaan päässet pulikoimaan, koska mukana oli vastasyntyneitä eikä ihmisiä päästetä näitä häiritsemään. Myöhemmin sitten löysimme yhden yksinäisen delfiinin ja monikymmenpäinen ihmislauma päästettiin snorklaamaan 17 asteiseen veteen. Delfiinia ei paljon nakynyt, mutta ei se niin haitannut sillä reissun kannattavaksi oli jo tehnyt aikaisemmin nähty parvi komeine hyppyineen.

Seuraavana päivänä Olli kavi sukeltamassa maailman top 10 kehutussa sukelluspaikassa Poor Knight’s Islandilla. Paikka ei vastannut suuria odotuksia, sillä näkyvyys (n. 10m) oli aika heikko. Toinen sukellus saaren kalliohalkeamaan oli kuitenkin varsin hieno ja tulohan siellä taas nähtyä ennen näkemätöntä kuten ”sand shark”.

Aucklandissa kävimme kylässä aiemmin Australiassa tutuiksi tulleiden Nickin ja Lucien luona.

Nopeasti kuluivat kuusi viikkoa Uudessa Seelannissa ja 7. päivä olikin jo aika lähteä maasta ja lähteä paluumatkalle. Tässäpä vielä polkumme tässä maassa:

Ennen kotiin paluuta luvassa oli kuitenkin vielä kaksi viikkoa lomailua Thaimaan lämmössä. Lensimme ensin Bangkokiin, jossa suoritimme muutaman ”pakollisen” päänähtävyyden ja uudistimme jo hiukan kulunutta vaatekerrastoa. (Yllättävän hyvin sitä pärjää rinkallisella vaatteita kokonaisen vuoden.)

Bangkokin hälinästä teimme viikon lomailun Khao Lakiin ja Thaimaan parhaaseen sukelluspaikkaan Ko Similanille. Tsunami aiheutti varsin suurta tuhoa tänne Phuketin pohjoispuoliselle alueelle ja Khao Lakissa oli moni rakennustyö vielä kesken. Turistit ovat kuitenkin nopeasti palaamassa alueelle ja suomea kuulimmekin täällä enemmän kuin missään muualla koko vuoden aikana. Khao Lakista teimme kahden päivän sukellusretken Ko Similanille. Paikka on kuuluisa muun muassa 30 metrin näkyvyydestä, valtavista rauskuista (Manta Ray) ja valashaista (Whale shark). Mitään näistä ei reissulla kohdattu, mutta hienoja sukelluksia kuitenkin. Näkyvyys oli 15 metrin luokkaa, joten kaukana parhaasta. Riuttahait (black & white tip reef shark), kilpikonnat, leopardihai, iso rausku ja monet muut olivat kuitenkin hienoa nähtävää. Lisäksi vedenalaiset valtavat kivet ja niiden väliset käytävät ja korallipuutarhat olivat erittäin hienoa sukellusympäristöä. Yösukellus oli myös jotain ennen kokematonta. Kaikki näyttää vähän erilaiselta kun ainoana valon lähteenä on pieni taskulamppu. Yöaikaan ovat myös liikkeellä aivan eri kaverit kuin päiväsellään.

Kaksi viikkoa Thaimaassa olivat nopeasti ohi ja paluu kotiin oli edessä juuri ennen joulua. Ennen kotiintuloa pientä jännitystä oli kuitenkin vielä luvassa Lontoon sumuisella Heathrown lentokentällä, josta jatkolentomme oli määrä lähteä. Puolet lennoistahan peruttiin huonon ilman vuoksi, mutta onneksemme meidän kone lähti lähes ajallaan emmekä jääneet monen surullisen tapaan sumuun itkemään.

Kaakkois-Aasiassa kulkemamme taipale:

Nyt mahtavan upea vuotemme on siis ohi ja paluu ”normaalin” edessä. Moni kysyy mikä oli parasta tai mikä oli paras maa. Yhtä vastausta on tähän vaikea sanoa. Kaakkois-Aasiassa mieleen jäävät Kambodzan Angkor Watin alue, kuolemankentät ja köyhyys. Laosista puolestaan elämän kiirettömyys ja Luang Prabangin temppelit ja etelän tuhannen saaren alue. Malesiasta erityisen lämmöllä muistamme Tioman saarella vietettyä aikaa. Australiassa vietimme suurimman osan ajasta ja sieltä mielessä on useampiakin paikkoja. Yleisesti ottaen parasta täällä oli matkustamisen vapaus camperillämme. Australian erikoiset eläimet ovat myös jotain mitä muualla ei näe. Uudessa-Seelannissa eteläsaaren maisemat ovat vailla vertaa. Thaimaasta mielessä erittäin ystävälliset ihmiset. Tapasimme ja tutustuimme myös moniin hienoihin ihmisiin. Osaan pidämme varmasti yhteyttä myös tämän vuoden jälkeen ja toivottavasti näemmekin vielä jossain päin maailmaa. Kokeilimme myös monia uusia aktiviteettejä, joista Ollille etenkin sukeltaminen tuli rakkaaksi. Niin paljon kokemuksia, elämyksiä, uuden oppimista ja näkemistä vuoteen mahtuu. Epäilemättä jotain minkä muistaa aina. Nyt on kuitenkin aika lopettaa tämä tarina ja jatkaa pahvilaatikoiden purkamista. Kiitos kaikille hengessä mukana olleille! Hei Hei!

Niin ja tähän loppuun vielä kutsu kaikille viettämään Uutta Vuotta kansamme tänne Vapaudenkadulle!

Olli & Riikka

Kia Ora!

Viimeiset kolme viikkoa Australiassa vietimme Karrin, Arjan ja Leevin kanssa paaasiassa Blue Mountainsin ja Sydneyn alueella. Blue Mountainsilla etsimme paivat hyvia otteita hiekkakiviseinilta eli homman nimi oli kalliokiipeily. Saattaa nayttaa aluksi helpolta mutta on erittain vaikeaa ja raskasta. Hiekkakivi syo myos nopeasti tottumattoman vauvannahkasormet ja kyynarvarret ovat nopeasti tulessa. Sanoo sen kokenut. Kiipeilyn lisaksi kavimme Sydneyssa mm. surffikurssilla ja Hunter Valleyn viinialueella. Elelimme kolmisen viikkoa viidestaan pienessa asuntoautossa. Eli ahdasta oli 🙂 Hatunnoston arvoinen suoritus pikkuperheelta – moni olisi jattanyt moisen tekematta. Pikku-Leevi kasvoi muutaman viikon aikana hurjasti ja oppi meidan vanhusten mielesta jo muutaman sanankin matkan aikana. Yhtaan kuvaa ei ole laittaa naytille, koska CD unohtui nettikahvilaan ja sielta lupasivat sen lahettaa Suomeen. (*KUVIA LISÄTTY 27.12.)

*

Nyt ollaan siis Uudessa Seelannissa – kiwimaassa. (Taalla hedelmat, ihmiset ja linnut ovat kiweja!)

Reilu kolmisen viikkoa ollaan upeaa etelasaarta kierrelty ja reilu pari viela jaljella koko maassa. Lensimme etelasaaren suurimpaan kaupunkiin Christchurchiin, josta jatkoimme vuokra-autolla Castle Hillin boulderikivien kautta Mt Cookille Karrin, Arjan ja Leevin kanssa. (*KUVIA LISÄTTY 27.12.)

*

Etelasaaren keskiosa on lumihuippuista alppimaisemaa, vihreita kumpuja, tuhansia lampaita, erittain kirkkaita jarvia. Harmittaa vahan kun emme ehtineet taalla laskemaan, sen verran komealta taalla nayttaa. Viimeinen hiihtokeskus oli mennyt kiinni viisi paivaa ennen kuin saavuimme. No pitanee tulla uudestaan.

Mt Cookilta jatkoimme kahdestaan takaisin lansirannalle Otagon niemimaalle. Etelasaarella asustelee erittain harvinaisia pingviineja (yellow eyed penguin) joita naimme ensimmaisen kerran niemimaan eraalla uimarannalla. Samalla rannalla kollotteli myos useita merileijonia. Oli hieno katsoa kun auringonlaskiessa merileijonat kompivat takaisin merelle. Ai niin – albatrossikin nahtiin liitelemassa niemimaan ylla. (*KUVIA LISÄTTY 27.12.)

*

Otagosta matka jatkui lounaisosaan, joka tunnetaan vuonoalueestaan. Alue on varsin nayttava lumihuippusine vedenpinnasta yli kilometrin korkeuteen nousevien vuorien, vesiputoisten ja elaimien (pingviinit, hylkeet, delfiinit) vuoksi.

Ohessa maisemakuvaa “key summit” paivapatikoinnilta:

Vuonoalueen lahella on etelan turistikeskus, Queenstown. Alueella on kuvattu useita sormusten herran otoksia. Mm. tassa kohdassa Gimli tipahtaa hevosen selasta – tunnistatteko 🙂 Kavimme kiertamassa muutaman kuvauspaikan majapaikassa tapaamiemme Marikan ja Timpan kanssa.

Tassa muutama muu otos alueelta:

Ja saarihan on taynna lampaita:

Lansirannalla teimme opastetun paivalenkin Franz Josefin jaatikolle. Jaatikolla sataa yli kymmenen metria vuodessa, joten olimme varsin onnekkaita kun selvisimme paivasta lahestulkoon kuivana. Naimme reissulla myos Kea-papukaijoja, jotka tunnetaan vuoriseudun pelleina. Ne yllattavat monet turistit hyokkaamalla auton kumitiivisteiden kimppuun ja kahveltamalla mielenkiintoiseksi kokemiaan esineita (kuten autonavaimia…).

Eilen tulimme parin paivan kajakkiretkelta Abel Tasmanin kansallispuistosta. Tarkoituksena oli aluksi olla kolme paivaa, mutta lauantain kova tuuli perui lahdon ja jouduimme tyytymaan kahteen, koska enempaa ei oikein aika enaa riita. Sen verran paljon on viela pohjoissaarellakin nahtavaa. Melontareitti kulki kansallispuiston Tasmanian meren puoleista rantaa pitkin, josta poikkesimme valilla pienille saarille hylkeita katsomaan tai valkoisille hiekkarannoille sumppeja keittamaan. Yo nukuttiin teltassa. Kuulostaa kivalta, eiko? Seurakin oli mukavaa – meloimme Abelissa yhdessa Queenstownissa tutuiksi tulleiden Timpan ja Marikan kanssa.

Komea maa tama Uusi-Seelanti. Nyt ollaan ajettu koko etelasaari ympari. Tanaan saavuttiin lautalla pohjoissaaren Wellingtoniin. Pohjoissarrella pitaisi olla esilla enemman maorikulttuuria ja hiukan uudenlaisia maisemia, tulivuoria ja kuumia lahteita.

Aika rientaa kovaa vauhtia ja reilun kuukauden paasta sita ollaan jo kotisuomessa. Jotenkin on vaikea kuvitella joulun lahestyvan kun taalla kelit vaan lampenevat ja kesa lahestyy. Paivat ovat myos aika pitkia kun pimea tulee vasta yhdeksan maissa. Kova hyppy tulla Suomeen juuri kun paiva siella on lyhimmillaan. Uuden Seelannin jalkeen pysahdymme viela pariksi viikoksi Thaimaan lampoon ennen joulua.