SEA – OZ – NZ

Takaisin kotisuomessa ollaan. Viimeiset viikot menivat niin nopeasti ettei ehtinyt eika kiinnostanutkaan enaa kayttaa viimeisia paivia tietokoneella istumiseen ja blogin paivittamiseen. Keskityimme nauttimaan loppureissusta ja paatimme kirjoittaa viimeisen tarinan taalta Suomesta. Edelliseen blogiin on muuten nyt lisätty kuvia, joten katsastakaapa se vielä läpi jos kiinnostaa.

Viime blogi loppui kun olimme juuri tulleet pohjoissaarelle ja pääkaupunki Wellingtoniin. Uusi-Seelantihan sijaitsee mannerlaattojen rajalla ja etenkin Wellingtonin kohdalla pienet järistykset ovat arkipäivää. Me emme täällä tärinää kokeneet, mutta olimmehan jo saaneet aikaisemmin makua järistyksestä Abel Tasmaniassa juuri ennen kajakkiretkelle lähtöä. Heräsimme siellä yöllä järistykseen joka vavisutti mökkiämme. Wellingtonin museon järistysosastolla luimme että järistyskeskus oli ollut noin 200 km meistä itään ja voimakkuudeltaan 5,4 Richteriä. Ei siis mikään suuren suuri ja vakava, mutta selkeästi havaittavissa kuitenkin. Eli tulipahan sekin nyt koettua. Wellingtonin museossa oli myös esillä paljon alueen alkuperäisasukkaiden eli Maoreiden perinnettä.

Wellingtonista jatkoimme parin päivän jälkeen Tongariron tulivuorialueelle. Tarkoituksena oli tehdä Uuden-Seelannin parhaaksi kehuttu päivävaellus tulivuorialueen halki (Tongariro Crossing). Erästä alueen tulivuorta käytettiin Sormusten Herran Mt Doomina. Meitä ei sää suosinut vaan jouduimme luopumaan patikoinnista kahden yrityksen jälkeen. Ensimmäisenä päivänä tuuli 120 km/h ja sumu esti lähdön ja myöhemmin kun palasimme alueelle varta vasten reissun esti alueelle annettu myrskyvaroitus. Tyydyimme toiseen lyhyempään patikointiin, josta ei kyllä paljon taskuun jäänyt likomärkien vaatteiden lisäksi.

Tongarirolta poikkesimme Rotorualla, joka tunnetaan vahvasta Maorikulttuurista ja tuliperäisestä maastaan. Alueella on lukuisia termaalisia kylpylöitä ja rikin haju on voimakas.

Toisen epäonnistuneen Tongariron patikointiyrityksen jälkeen lähdimme nopeasti kohti pohjoista. Seuraava pysähdyspaikka oli Waitomon luola-alueella. Tutustuimme maanalaisiin luoliin laskemalla traktorin sisäkumirenkailla kallioiden läpi virtaavan joen mukana (Black water rafting). Luolien katoissa loistavat kiiltomadot (Glow worms) näyttivät pimeissä luolissa erittäin hienolta. 13 asteinen vesi teki kyllä nopeasti tehtävänsä ja noin tunnin pituinen seikkailu oli aivan riittävän pitkä.

Bay of Islandilla teimme Riikan pitkään odottaman delfiiniuinnin. Heti aluksi törmäsimme noin 200 delfiinin parveen. Täällä emme kuitenkaan delfiinien sekaan päässet pulikoimaan, koska mukana oli vastasyntyneitä eikä ihmisiä päästetä näitä häiritsemään. Myöhemmin sitten löysimme yhden yksinäisen delfiinin ja monikymmenpäinen ihmislauma päästettiin snorklaamaan 17 asteiseen veteen. Delfiinia ei paljon nakynyt, mutta ei se niin haitannut sillä reissun kannattavaksi oli jo tehnyt aikaisemmin nähty parvi komeine hyppyineen.

Seuraavana päivänä Olli kavi sukeltamassa maailman top 10 kehutussa sukelluspaikassa Poor Knight’s Islandilla. Paikka ei vastannut suuria odotuksia, sillä näkyvyys (n. 10m) oli aika heikko. Toinen sukellus saaren kalliohalkeamaan oli kuitenkin varsin hieno ja tulohan siellä taas nähtyä ennen näkemätöntä kuten ”sand shark”.

Aucklandissa kävimme kylässä aiemmin Australiassa tutuiksi tulleiden Nickin ja Lucien luona.

Nopeasti kuluivat kuusi viikkoa Uudessa Seelannissa ja 7. päivä olikin jo aika lähteä maasta ja lähteä paluumatkalle. Tässäpä vielä polkumme tässä maassa:

Ennen kotiin paluuta luvassa oli kuitenkin vielä kaksi viikkoa lomailua Thaimaan lämmössä. Lensimme ensin Bangkokiin, jossa suoritimme muutaman ”pakollisen” päänähtävyyden ja uudistimme jo hiukan kulunutta vaatekerrastoa. (Yllättävän hyvin sitä pärjää rinkallisella vaatteita kokonaisen vuoden.)

Bangkokin hälinästä teimme viikon lomailun Khao Lakiin ja Thaimaan parhaaseen sukelluspaikkaan Ko Similanille. Tsunami aiheutti varsin suurta tuhoa tänne Phuketin pohjoispuoliselle alueelle ja Khao Lakissa oli moni rakennustyö vielä kesken. Turistit ovat kuitenkin nopeasti palaamassa alueelle ja suomea kuulimmekin täällä enemmän kuin missään muualla koko vuoden aikana. Khao Lakista teimme kahden päivän sukellusretken Ko Similanille. Paikka on kuuluisa muun muassa 30 metrin näkyvyydestä, valtavista rauskuista (Manta Ray) ja valashaista (Whale shark). Mitään näistä ei reissulla kohdattu, mutta hienoja sukelluksia kuitenkin. Näkyvyys oli 15 metrin luokkaa, joten kaukana parhaasta. Riuttahait (black & white tip reef shark), kilpikonnat, leopardihai, iso rausku ja monet muut olivat kuitenkin hienoa nähtävää. Lisäksi vedenalaiset valtavat kivet ja niiden väliset käytävät ja korallipuutarhat olivat erittäin hienoa sukellusympäristöä. Yösukellus oli myös jotain ennen kokematonta. Kaikki näyttää vähän erilaiselta kun ainoana valon lähteenä on pieni taskulamppu. Yöaikaan ovat myös liikkeellä aivan eri kaverit kuin päiväsellään.

Kaksi viikkoa Thaimaassa olivat nopeasti ohi ja paluu kotiin oli edessä juuri ennen joulua. Ennen kotiintuloa pientä jännitystä oli kuitenkin vielä luvassa Lontoon sumuisella Heathrown lentokentällä, josta jatkolentomme oli määrä lähteä. Puolet lennoistahan peruttiin huonon ilman vuoksi, mutta onneksemme meidän kone lähti lähes ajallaan emmekä jääneet monen surullisen tapaan sumuun itkemään.

Kaakkois-Aasiassa kulkemamme taipale:

Nyt mahtavan upea vuotemme on siis ohi ja paluu ”normaalin” edessä. Moni kysyy mikä oli parasta tai mikä oli paras maa. Yhtä vastausta on tähän vaikea sanoa. Kaakkois-Aasiassa mieleen jäävät Kambodzan Angkor Watin alue, kuolemankentät ja köyhyys. Laosista puolestaan elämän kiirettömyys ja Luang Prabangin temppelit ja etelän tuhannen saaren alue. Malesiasta erityisen lämmöllä muistamme Tioman saarella vietettyä aikaa. Australiassa vietimme suurimman osan ajasta ja sieltä mielessä on useampiakin paikkoja. Yleisesti ottaen parasta täällä oli matkustamisen vapaus camperillämme. Australian erikoiset eläimet ovat myös jotain mitä muualla ei näe. Uudessa-Seelannissa eteläsaaren maisemat ovat vailla vertaa. Thaimaasta mielessä erittäin ystävälliset ihmiset. Tapasimme ja tutustuimme myös moniin hienoihin ihmisiin. Osaan pidämme varmasti yhteyttä myös tämän vuoden jälkeen ja toivottavasti näemmekin vielä jossain päin maailmaa. Kokeilimme myös monia uusia aktiviteettejä, joista Ollille etenkin sukeltaminen tuli rakkaaksi. Niin paljon kokemuksia, elämyksiä, uuden oppimista ja näkemistä vuoteen mahtuu. Epäilemättä jotain minkä muistaa aina. Nyt on kuitenkin aika lopettaa tämä tarina ja jatkaa pahvilaatikoiden purkamista. Kiitos kaikille hengessä mukana olleille! Hei Hei!

Niin ja tähän loppuun vielä kutsu kaikille viettämään Uutta Vuotta kansamme tänne Vapaudenkadulle!

Olli & Riikka

Kia Ora!

Viimeiset kolme viikkoa Australiassa vietimme Karrin, Arjan ja Leevin kanssa paaasiassa Blue Mountainsin ja Sydneyn alueella. Blue Mountainsilla etsimme paivat hyvia otteita hiekkakiviseinilta eli homman nimi oli kalliokiipeily. Saattaa nayttaa aluksi helpolta mutta on erittain vaikeaa ja raskasta. Hiekkakivi syo myos nopeasti tottumattoman vauvannahkasormet ja kyynarvarret ovat nopeasti tulessa. Sanoo sen kokenut. Kiipeilyn lisaksi kavimme Sydneyssa mm. surffikurssilla ja Hunter Valleyn viinialueella. Elelimme kolmisen viikkoa viidestaan pienessa asuntoautossa. Eli ahdasta oli 🙂 Hatunnoston arvoinen suoritus pikkuperheelta – moni olisi jattanyt moisen tekematta. Pikku-Leevi kasvoi muutaman viikon aikana hurjasti ja oppi meidan vanhusten mielesta jo muutaman sanankin matkan aikana. Yhtaan kuvaa ei ole laittaa naytille, koska CD unohtui nettikahvilaan ja sielta lupasivat sen lahettaa Suomeen. (*KUVIA LISÄTTY 27.12.)

*

Nyt ollaan siis Uudessa Seelannissa – kiwimaassa. (Taalla hedelmat, ihmiset ja linnut ovat kiweja!)

Reilu kolmisen viikkoa ollaan upeaa etelasaarta kierrelty ja reilu pari viela jaljella koko maassa. Lensimme etelasaaren suurimpaan kaupunkiin Christchurchiin, josta jatkoimme vuokra-autolla Castle Hillin boulderikivien kautta Mt Cookille Karrin, Arjan ja Leevin kanssa. (*KUVIA LISÄTTY 27.12.)

*

Etelasaaren keskiosa on lumihuippuista alppimaisemaa, vihreita kumpuja, tuhansia lampaita, erittain kirkkaita jarvia. Harmittaa vahan kun emme ehtineet taalla laskemaan, sen verran komealta taalla nayttaa. Viimeinen hiihtokeskus oli mennyt kiinni viisi paivaa ennen kuin saavuimme. No pitanee tulla uudestaan.

Mt Cookilta jatkoimme kahdestaan takaisin lansirannalle Otagon niemimaalle. Etelasaarella asustelee erittain harvinaisia pingviineja (yellow eyed penguin) joita naimme ensimmaisen kerran niemimaan eraalla uimarannalla. Samalla rannalla kollotteli myos useita merileijonia. Oli hieno katsoa kun auringonlaskiessa merileijonat kompivat takaisin merelle. Ai niin – albatrossikin nahtiin liitelemassa niemimaan ylla. (*KUVIA LISÄTTY 27.12.)

*

Otagosta matka jatkui lounaisosaan, joka tunnetaan vuonoalueestaan. Alue on varsin nayttava lumihuippusine vedenpinnasta yli kilometrin korkeuteen nousevien vuorien, vesiputoisten ja elaimien (pingviinit, hylkeet, delfiinit) vuoksi.

Ohessa maisemakuvaa “key summit” paivapatikoinnilta:

Vuonoalueen lahella on etelan turistikeskus, Queenstown. Alueella on kuvattu useita sormusten herran otoksia. Mm. tassa kohdassa Gimli tipahtaa hevosen selasta – tunnistatteko 🙂 Kavimme kiertamassa muutaman kuvauspaikan majapaikassa tapaamiemme Marikan ja Timpan kanssa.

Tassa muutama muu otos alueelta:

Ja saarihan on taynna lampaita:

Lansirannalla teimme opastetun paivalenkin Franz Josefin jaatikolle. Jaatikolla sataa yli kymmenen metria vuodessa, joten olimme varsin onnekkaita kun selvisimme paivasta lahestulkoon kuivana. Naimme reissulla myos Kea-papukaijoja, jotka tunnetaan vuoriseudun pelleina. Ne yllattavat monet turistit hyokkaamalla auton kumitiivisteiden kimppuun ja kahveltamalla mielenkiintoiseksi kokemiaan esineita (kuten autonavaimia…).

Eilen tulimme parin paivan kajakkiretkelta Abel Tasmanin kansallispuistosta. Tarkoituksena oli aluksi olla kolme paivaa, mutta lauantain kova tuuli perui lahdon ja jouduimme tyytymaan kahteen, koska enempaa ei oikein aika enaa riita. Sen verran paljon on viela pohjoissaarellakin nahtavaa. Melontareitti kulki kansallispuiston Tasmanian meren puoleista rantaa pitkin, josta poikkesimme valilla pienille saarille hylkeita katsomaan tai valkoisille hiekkarannoille sumppeja keittamaan. Yo nukuttiin teltassa. Kuulostaa kivalta, eiko? Seurakin oli mukavaa – meloimme Abelissa yhdessa Queenstownissa tutuiksi tulleiden Timpan ja Marikan kanssa.

Komea maa tama Uusi-Seelanti. Nyt ollaan ajettu koko etelasaari ympari. Tanaan saavuttiin lautalla pohjoissaaren Wellingtoniin. Pohjoissarrella pitaisi olla esilla enemman maorikulttuuria ja hiukan uudenlaisia maisemia, tulivuoria ja kuumia lahteita.

Aika rientaa kovaa vauhtia ja reilun kuukauden paasta sita ollaan jo kotisuomessa. Jotenkin on vaikea kuvitella joulun lahestyvan kun taalla kelit vaan lampenevat ja kesa lahestyy. Paivat ovat myos aika pitkia kun pimea tulee vasta yhdeksan maissa. Kova hyppy tulla Suomeen juuri kun paiva siella on lyhimmillaan. Uuden Seelannin jalkeen pysahdymme viela pariksi viikoksi Thaimaan lampoon ennen joulua.

Ja mites Kakadussa sitten kavikaan. Jatettiin monien turistien suosimat hyppivat krokotiilit valiin ja paatettiin bongata niita itse. Pohjoisterritoriossa on paljon surullisen kuuluisia (vaarallisisa) suolaisen veden suistokrokotiileja (salty). Kauhutarinoita kuulee aina silloin talloin. Kesalla viimeksi joku aussiperhe oli ollut kalastamassa jossain pohjoisen ‘turvallisella’ alueella. Krokotiili paasi kuitenkin yllattamaan ja iski perheen alle 10-vuotiaaseen tyttoon. Surullista. Eli naiden otusten kanssa ei ole leikkimista.

Ajettiin Kakadun kansallispuistoon ja yritettiin heti bongailla krokotiileja. Kaukaahan niita on mahtavaa nahda. Onhan kyseessa kuitenkin miljoonia vuosia vanha elainlaji. (Ostettin ihan varta vasten uudet kiikarit – edelliset meilta pollittiiin Cairnsissa.) Ja onnistuimmepa heti ensimmaisella joella. Siella se makasi aurinkoa ottamassa joenpenkalla. Tuijottelimme krokoa jonkin aikaa innoissaan. On huomattavasti mahtavampi tunne bongata itse joku elain kuin nahda se oppaan tai muun nayttamana. Kaikki tuntuu silloin jotenkin todellisemmalta.Tastapas se Kakadu vasta alkoi… Tuli krokoja nahtya lisaakin – suuren suuriakin. Mutta ensimmainen on aina hienoin kokemus. Krokojen lisaksi naimme dingon, erilaisia papukaijoja, kotkan poikasineen ynna muuta.

Muita Kakadun kohokohtia olivat aboriginaalien tuhansia vuosia vanhat kalliomaalaukset, joiden vuoksi luonnonpuisto on paassyt Unescon maailmanperintolistalle (luonnon lisaksi). Meidan nakemissa kalliomaalauksissa esiintyi paljon metsastykseen ja erilaisiin seremonioihin liittyvia piirroksia. Aboriginaaliheimoja asuu edelleenkin Kakadussa, mutta kalliomaalausten sijaan kulttuuriperintoa jatketaan enemmankin paperilla ja kankaalla. Maalaustaide kuitenkin elaa edelleen.

Loput Kakadusta jai meilta nakematta – lahinna kuuluisat vesiputoukset. Tiet oli sen verran huonossa kunnossa tai vain nelivedoille soveltuvia, etta Bettyn matka jai niilla lyhyeen. Mutta Kakadun etelapuolella on hieno Edith Falls -luonnonpuisto, jossa pistaydyimme yoksi. Siella putouksiin paasi jopa uimaankin, koska alueella ei ole krokoja. Kakadun putouksilla kaikki ui omalla riskilla.

Ja mitas putosten jalkeen olikaan vastassa. Eramaata ja hiekkaa satoja kilometreja. Kakadun ja Alice Springsin valilla ei ole juuri mitaan suurta nahtavaa kuin Devils Marbles – pyoreita punaisia kivia eramaa-alue taynna.

Ja taas ajettiin, ja ajettiin, ja ajettiin satoja kilometreja. Kunnes vastaan tuli Alicen jalkeen Uluru. Iso kivi. Ayers Rock.

Me ei paljoa odotettu Ulurulta, vaikka se onkin Australian maamerkki ja suurimpia nahtavyyksia. (Japanistakin tulee eramaahan suora lento!) Sen verran paljon oltiin jo nahty hiekkaa ja kivia. Mutta aboriginaalien pyha kivi olikin hienompi mita odotettiin. Oli upeaa ajaa Bettylla Ulurulle. Aivan kuin olisi tullut eri planeetalle.

Osa teista saattaa tuntea Ulurun paremmin Ayers Rock nimella. Aboriginaalit ovat kayttaneet kuitenkin aina nimea Uluru. Alue luovutettiin aboriginaaleille takaisin muutama vuosikymmen sitten, jonka jalkeen he vuokrasivat alueen takaisin valtiolle kansallispuistoksi. Nyt alueesta kaytetaan nimea Uluru – Kata Tjuta National Park.

Kavelimme Ulurun ympari noin 10 kilometrin lenkin. Moni kavelee lenkin sijaan itse Ulurun paalle. Aboriginaalit kuitenkin pyytavat, ettei sita tehtaisi. Jatimme siis valiin. Riikan Uluru -iloa haittasi kuume ja flunssa eika voimat oikein tahtoneet riittaa kiertelyyn. Seuraavana paivana oltiinkin sitten Bettyn omia. Olli kavi katsastamassa paremmin Kata Tjuta -nahtavyyden. Riikka makasi koko paivan kuumeessa helteisessa autossa ja seuraavat muutamat paivat pidettiinkin sitten ihan sairaslomaa. Uluru-KataTjutan jalkeen ajoimme viela Kings Kanjonin alueelle ja ihastelimme siella maisemia.

Taas ajettiin. Ja paljon. Olli sai tehda sita viela kaiken lisaksi yksin, koska Riikka oli vielakin puolikuntoinen. Taas nahtiin hiekkaa. Jos ihmettelette, etta eiko siella ole ollenkaan sitten kaupunkeja, niin kyllahan me yhteen tormattiin. Hiekkakaupunkiin – Cooper Pedyyn. Ollaan mietitty valilla, etta mihin tahan asti nahdyista kaupungeista ei haluttas muuttaa. Cooper Pedy paasi ihan ensimmaiselle sijalle. Jihaa. Ihmiset on tullu rikastumaan kaupunkiin opaalin loydon toivossa. Opaalia kaivetaan edelleenkin alueelta paljon. Tavattiin yksi korealaismies, jolta kysyttiin kauanko se on asunut kuapungissa? 25 vuotta. Tykkaako asua? Ei. Miksi sitten asuu siella? Etsii opaalia omalta takapihaltaan. Jos joku teista on leffafriikki, niin joku MadMaxin jatko-osa on kuvattu Cooper Pedyssa. Kertonee sekin jotain kaupungista. Hauska kokemus.

No okei. Ei se ole lunta. Tormattiin tallaiseen suureen suolajarveen Etela-Australian pohjoisosassa. Eipa siita sen enempaa tietoa. Nama suolajarvet ovat kai aika vanhoja, mutta vesivarat vahenevat nykyaankin jatkuvasti. Etenkin Etela-Australiassa karsitaan vuosisadan kuivuudesta. Talvi oli niin kuiva, etta Adelaiden lahella olevassa vedenottopaikassa on vain puolet tarpeesta, maatiloja lopetetaan, vedenkayttoa yritetaan saannostella ynna uuta. Ja mitas taalla tehdaan asian eteen. Ainakaan Kioton sopimusta ei ole allekirjoitettu…

Mika onnenhetki olikaan, kun paastiin taas ihmisten ilmoille meren rannalle. Jotakin jaatiin silti kaipaamaan Outbackista. On se eri maailmansa. Jos jokaista vastaantulevaa autoa morjestetaan, niin se ei voi olla kovin paha paikka 🙂

Adeleidessa ja sen ymparistossa nautiskeltiinkin sitten kaupuinkielamasta. Matka jatkui Adelaiden jalkeen Kengurusaarelle. Kengurulajejahan on taalla Australiassa useita kymmenia ja taman saaren kengurut olivat kuosiltaan suklaanruskeita ja normaalia pitkakarvaisempia. Naimme myos ensimmaista kertaa kahden kengurun valisen nyrkkeilyottelun. Kengurut tosiaan maiskivat kasillaan toisiaan naamaan ja antoivat valilla kunnon potkuja keskivartaloon. Vyon alle ei tietenkaan menty.

Kuvan merileijonien (sea-lion) sekaan paasimme kavelemaan luonnonpuiston rangerin opastuksella. Kaverit nayttavat kovin laiskoilta auringossa maatessaan, mutta tosiassa ovat naantyneita 2-3 paivan pyyntireissujen takia. Samalla rannalla naimme myos taman erittain myrkyllisen tiikerikaarmeen (Tiger Snake).

Muutaman paivan aikana naimme saarella myos hylkeita, mustia joutsenia, nokkasiilin, koaloita ja pingviineja. Kylla, Australiassa elaa myos naita viimeksi mainittuja. Etelanavan sukulaisiin verrattuna ovat kylla hiukan pienempia kooltaan vaatimattomimpia variltaan. Kaverit ovat kaiket paivat merella ja palaavat pimealla auringon laskettua maihin poikasia ruokkimaan tai muuten vaan. Pingviinien elinika luonnossa on noin 7 vuotta kun se tarhoissa on jopa 20. Tama johtuu syodyksi tulemisen pelon aiheuttamasta stressista, jonka takia mm. younet jaavat neljaan minuuttiin. Mita tasta opimme…

Etela-Australian osavaltiosta matka jatkui Victoriaan. Wanrambaloossa naimme useita valaita (Southern Right Whale). Valaat tulevat joka vuosi tahan samaan paikkaan lisaantymaan ja talven taituttua palaavat etelanavan vesille. Kuvasta valaan tunnistaa pienesta mustasta pisteesta 🙂 Kylkieva, kylla.

Tulihan se Great Ocean Roadkin ajettua. Parhaita paloja tassa:

Lornessa kohtasimme myos ensimmaisen ongelman autossamme. Yo oli ollut aika viilea, mika oli aikaisemminkin vaikeuttanut kaynnistysta, mutta talla kertaa se sitten tapahtui eli auto ei startannut. Ei auttanut muu kuin soittaa tiepalvelu hataan ja kyllahan se kaynnistyi kun sai uutta virtaa akkuun ja asiantuntevan kaverin saatamaan. Hyva niin. Veimme auton mekaanikolle heti seuraavana paivana ja vaihdatimme sytytysjarjestelman. Ja se kaynnistyminen helpottui ja samalla poistui myos ajoittainen nykiminen.

Melbournessa olimme pitkasta aikaa yota ihan oikeassa hotellissa ja kyllahan se maistui kun oli oikea sanky, wc parin askeleen paassa, tv ja jopa aamupala! Australiassahan voi talviaikaan myos laskea useissa Victorian Alppien ja NSW:n Snowy Mountainsien hiihtokeskuksissa. Mekin yritimme ehtia nopeasti kevaanlammossa sulaviin rinteisiin ja matkasimmekin yhteen suurimmista eli Thredboon. Paikalle paastya totesimme lumitilanteen kuitenkin jo niin surkeaksi etta jatimme valiin aukiolevat kaksi parisadanmetrin rinnetta. No elamme toivossa etta ehdimme viela Uuden-Seelannin lumille. Saas nahda miten kay. Lumettomilta vuorilta matkasimme Australian paakaupunkiin Canberraan. Kaupunki suunniteltiin sopuratkaisuksi Sydneyn ja Melbourneen valiseen paakaupunkikiistaan.

Viime viikolla ympyra sitten sulkeutui kun palasimme tanne Sydneyyn. Olo oli samalla haikea ja toisaalta onnellinen. Matkasimme jo rakkaaksi kayneella Bettylla yli 16 000 km viidessa Australian osavaltiossa.

Niin siina vain kavi, etta aika vierahti ja oli aika luopua Bettysta. Eipa ois uskonu, etta autoa voi tulla ikava. Monta kertaa ollaan mietitty, etta miten sen vois tuoda Suomeen. No. Suomen pakkaskeleilla leirielama ei ehka ole niin hauskaa kuin taalla. Ja rattikin on vaaralla puolella. Siispa Sydneyssa alkoi myyntipuuhat. Tallaiset sivutkin tehtiin Bettylle http://toyotacampervan.blogspot.com/. Sen verran hyvasta autosta on kyse, etta loysimme hanelle ostajat jo ensimmaisena paivana. Saimme autosta viisituhatta mika kattaa kaiken mita siihen olemme laittaneet. Ei hassummin 🙂

Seuraavat muutamat viikot reissaamme Karrin (Riikan veli), Arjan ja Pikku-Leevin kanssa. Yhdeksaan kuukauteen ei olla nahty Suomen ystavia tai sukulaisia, joten odotamme sita innolla.

August 22nd, 2006

Taalla sita ollaan jo Pohjois-Territorion paakaupungissa Darwinissa. Matka Cairnsista Darwiniin sujui hyvin parissa viikossa. Paljon tuli taas nahtya – talla kertaa hiukan erilaisia maisemia.

Cairnisissa kavimme viela toiseksi viimeisena viikonloppuna sukeltamassa/snorklaamassa Agincourt-reefilla. Toinen sukellus oli ehka paras mita Olli oli pitkan sukellushistoriansa aikana tehnyt 🙂 Paikka oli nimeltaan Nursery Bommie (http://www.silverseries.com.au/sonic_sites17.htm). Eipa Olli odottanut mitaan suurempia varsinkin kun ensimmainen sukellus ei ollut hyva vuotavasti maskista ja liian vahaisesta painoista johtuen. Toiseen sukellukseen vaihdettiin uusi maski ja vyolle tuli yksi paino lisaa ja johan helpotti. Nyt kun varusteasiat olivat kunnossa pystyi tarkkailemaan ymparoivaa korallielamaakin. Veden alta paljastui noin 25m syvyydesta lahes pintaan asti nouseva korallipilari. Pilarin ymparilla oli todella paljon kalaparvia mm. pitkulaisia barracudia, isosilmaisia “sulohuulia” (sweetlip) jne. Naimme myos paljon “pellekaloja” (clownfish), leijonakalan (lionfish) ja sinitaplarauskun (stingray). Netista kaappasimme teille esimerkiksi muutaman hassun:

Viimeinen viikko Cairnsissa menikin sitten ylitoina ja Outback -matkan valmisteluna. Ostettiin ylimaarainen 20 litran bensatankki ja vetta ja muonaa varastoon ynna muuta. Pienet varustelut olivat tarpeen sen verran tyhjaa keskella oli. Cairnsista matka lanteen ja Outbackiin alkoi parisen viikkoa sitten “Savannah Way”:ta pitkin ajaen. Lahdimme matkaan kahdestaan, koska Kaj ei saanut muutettua lentojaan.

Cairnsin jalkeen vastassa oli mutkaisen nousun jalkeen Atherton Tablelands, jossa voi kuulemma oisin jopa pakastaa nain talvella! Kylma oli meidankin yo, mutta onneksi vietimme sen leirintalueella jossa oli useita 35-45 asteisia termaalialtaita (Innot Hot Springs). Kylla kelpasi aamukohmeessa astella altaisiin. Taman jalkeen matka jatkui Savannah Wayta pitkin useiden 1800 -luvun loppupuolen kultabuumin myota kasvaneiden kylien lapi aina Normantoniin kylaan asti. Nykyaan kylat ovat lahinna muutaman sadan asukkaan kuntia eli eivat enaa samassa loistossa mita kullankaivuuaikaan.

Normantonista poikkesimme hiukan pohjoiseen Carpenteria -merelle kalaan. Ja sitahan sitten tuli ihan kohtuullisesti. Vajaan 10 hengen seurue nosti noin neljan tunnin aikana 54 lohta (Blue Salmon) – me saatiin naista 7. Meresta nousi myos muutama pallokala ja catfish, mutta nama paastettiin nopeasti takaisin toinen myrkyllisyytensa ja toinen hajunsa takia. Ohessa Riikan toinen sintti 🙂

Oltaisi saatu kaikki pyytamamme kalat mukaan, mutta eihan niita olisi voinut sailyttaa Bettyn pikku jaakaapissa. Joten otimme kolme lohta ja paljon jaita mukaan. Hiukan oli perkausongelmia linkkarin kanssa, mutta lopulta paastiin ihan makuunkin. Kylla maistui lohi nuotiolla paistettuna.

Jos ennen Normantonia oli ollut tyhjaa, niin siita se vain parani. Asutus vaheni koko ajan ja parhaimmillaan ei nahty sita ainakaan 500 kilometriin. Tiet oli joillakin pitkilla patkilla etenkin alkumatkasta yksikaistaisia. Kun RoadTrain (eli kymmenia metreja pitka rekka) tuli vastaan taytyi aina ajaa sivuun. Ja polyisilla teilla ihan pysahtya, sulkea ikkunat ja tuulettimet ja odottaa hiekkasadetta. Normantonin ja Lawn Hillin kansallispuiston valisen matkan jalkeen niin auto kuin matkustajatkin olivat yltapaalta ja sisalta hiekkapolya taynna. Tuli Australian punainen hiekka tutuksi.

Pitkalti matka Darwiniin oli siis asumatonta savannimaisemaa. Naimme enemman erilaisia lintuja, kenguruita, lehmia ja termiittikekoja kuin ihmisia. Kuollut karja ja kengurut olivat myos tavallinen naky.

Ihan ilman ongelmia emme taipaleesta selvinneet, silla puhkesihan se rengas kerran. Ja keskella ei mitaan. Olli vaihtoi sujuvasti puhjenneen vararenkaaseen ja Riikka antoi hyvia neuvoja vieresta 🙂 Rikon aiheutti muuten luunpalanen. Kylla kannatti olla vararengas mukana ja onneksi olimme tayttaneet sen Cairnisissa. Rengaskorjaajaa olisi varmaan saanut odotella viikkoja.

Vierailimme useassa kansallispuistossa, joista upeimpana mieleen jai Lawn Hill (Boodjamulla). Ihastuimme puiston luonnonrauhaan ja kauniisiin maisemiin. Punakallioiset kuilut, kymmenet vesiputoukset, vehrea luonto ja vihertava vesi. Paratiisi. Jalleen kerran. Puisto sijaitsee Lansi-Queenslandissa lahella Pohjois-Territorion rajaa. Paikka on niin syrjassa kaikesta, etta siella ei suuria turistimassoja nae ja suurin osa leirinta-alueen porukastakin oli aussimatkaajia. Taival kansallispuistoon oli siis erittain polyinen ja kuoppainen, mutta ensimmaisen aamun kanoottiretki totesimme etta sivuretki tanne oli kaiken hiekan nielemisen arvoinen.

Puiston joissa ja vesiputouksilla sai uida, vaikka krokoja siella olikin… makeanveden kyllakin. Onneksi emme yhtaan nahneet vedessa ollessa. Muuten kyllakin.

Lawn Hillin jalkeen ylitimme Pohjois-Territorion rajan. Alue (1,4 milj. km2 eli noin nelja kertaa Suomen kokoinen) on Australian vahiten asuttua noin Tampereen suuruisella asukasmaarallaan. Asukkaista perati 30% on aboriginaaleja, kun koko Australian vaestosta heita on ainoastaan pari prosenttia. Aboriginaaleja nakeekin taalla huomattavasti enemman kuin muualla Australiassa, vaikka niiden lukumaara selvasti nousikin jo Cairnsin seudulla.

Hyvin suuri osa aboriginaaleista on australian huono-osaisia. Sosiaaliongelmia on paljon ja alkoholiongelmat ovat yleisia etenkin kaupunkiseudulla. Cairnsissa tuli sellainen tunne, etta aboriginaaleja halveksutaan (ja jopa vihataan) valkoihoisten australialaisten puolesta. Syyna tahan ovat korkea rikollisuusprosentti ja sosiaalitukien hyvaksikaytto ja ehka muutkin asiat joista meilla ei ole tietoa.

Kaikkeen tahan on kuitenkin historiansa. Australian alkuperaisasukkaita on asunut mantereella jo noin 50 000 – 100 000 vuotta. Aboriginaalien elama pysyi melko muuttumattomana eurooppalaisten tuloon eli 1770 -luvulle asti. Aboriginaalit saivat aanioikeuden vasta vuonna 1962 ja viralliseen vaestonlakentaan heidat otettiiin mukaan 1967. Tata ennen heita kohdeltiin erittain huonosti ja julmasti eika haavat ole vielakaan parantuneet. Menneita vaaryyksia ei ole vielakaan pyydetty julkisesti anteeksi. Yha useammat kuitenkin kannattavat anteeksiantoa ja yhteista sopimusta jolla saavutettaisiin viimein kansallinen yhtenaisyys.

Jonkin verran esim. maaomistusoikeus on jo parantunut ja etenkin taalla Pohjois-Territoriossa on paljon laajoja alueita, jotka ovat aboriginaalien omistuksessa eika niille ole asiaa ilman lupaa. Paljon on kuitenkin viela parantamista. Positiivista naimme esimerkiksi taalla Darwinissa kun kavimme yhden aboriginaaleista koostuvan bandin konsertissa (Yilila). Ja onhan aboriginaalien taide hienoa – sita nakee paljon taalla Pohjois-Territoriossa.

Viime perjantaina saavuimme sitten tanne Darwiniin noin 3000 kilometria enemman nahneena. Juuri ennen Darwinia sijaitsee Litchfieldin kansallispuisto, jossa on erinomaisia uimapaikkoja. Ja myos krokotiileja. Taalla Australiassahan on kahdenlaisia krokoja, makean ja suolaisen veden. Makean veden krokot ovat pienempia (max 3m) ja niiden kanssa voi uida. Saattavat korkeintaan puraista arsyyntyessaan 🙁 Suolaisen veden krokojen sekaan ei olekaan sitten asiaa. Etenkaan taalla pohjoisessa, jossa ne ovat isoja ja arhakoita.

Darwinista matka jatkuu ensin yhteen Australian kuuluisimmista kansallispuistoista – Kakaduun. Alue on maailmanperintolistalle seka luontonsa etta kulttuurinsa (kymmenia tuhansia vuosia vanhoja kalliomaalauksia) takia. Mietimme pitkaan jatkammeko sielta matkaa kohti lantta aina Perthiin asti vai ajammeko maan halki etelaan ja takaisin Sydneyyn. Lannessa erityisesti kiehtoisi Ningaloo Marine Park, joka on aivan Great Barrier Reef arvoinen, jos ei jopa parempi. Paadyimme kuitenkin jatkamaan kohti etelaa isoa kivea, viinitiloja, great ocean roadia jne kohti. Kaikkea ei ehdi tassa(kaan) ajassa nahda.

Tahan loppuun viela valokuva Bettyn katossa olevasta Australian kartasta johon olemme tussanneet polkumme tahan mennessa.

Tassapa tiivis kooste viimeisimmasta. Meilla oli viela miljoona muuta asiaa mista piti kirjoittaa, mutta pitaa taas jatkaa matkaa ja nautiskella auringosta 🙂 Ei muuta kuin heipa hei!

Mihis jaimmekaan viimeksi. Olimme lahdossa muutaman paivan purjehdukselle Whitsundaylle…

Ei ollut kelit Whitsundayn kolmen paivan purjehduksella parhaat mahdolliset. Aurinko ei nayttaytyny reissulla juuri ollenkaan, hiukan naimme sinista taivasta loppumatkalla. Tuuli oli varsinkin ensimmaisena paivana erittain kova ja matkaaminen aika heiluttavaa. Sehan sai ainakin puolet matkustajista merisairaaksi, myos Ollin. Siella siis olimme keskella merta tuulen ja sateen armoilla.

Purjehdimme ympari Whitsundayn saariryhmaa, jota ymparoi Great Barrier Reef. Australian postikorttikuvissa nekee usein yhden purjehduksen paakohteista -Whitehaven beachin. Ihanan valkoista hiekkaa ja turkoosia merta ja hyvaa snorklausta. Ihan ei meidan kuvat ole sita luokkaa. Harmaata ja kylmaa oli! Mutta hiekka oli valkoista niin kuin pitikin 🙂

Whitehaven beach:

Kumpanakin paivana kavimme snorklaamassa tai sukeltamassa huonoista ilmoista huolimatta. Harmi vain, etta Great Barrier Reefkaan ei nayttanyt ihan samalta kuin kuvissa. Kovalla tuulella ja sateella seka ilman auringonpaistetta vareja ei nae kovin kirkkaasti. Mutta hienoja kaloja ja koralleja nahtiin kuitenkin. Kelit oli siis mita oli. Aina ei voi Australiassakaan paistaa aurinko. Mukava porukka meita oli taas sattunut yhteen ja nain jalkeen pain ajatellen ei sita saata enaa niin muistele. Niita hyvia juttuja vain. Olihan sekin kokemus.

Hauskaa ja hullua porukkaa:

Whitsundayn jalkeen ajattelimme etsia vahaksi aikaa toita ja ajoimme Bowenin tomaattikylaan. Ilmat on kuitenkin olleet epatavallista kylmemmat taalla pohjoisessa muihin vuosiin verrattuna, joten tomaattisato oli monta viikkoa myohassa. Hieno aamusnorklaus ja iltasauna meilla oli kuitenkin tassa pikkukylassa.

Bowen ja leirintaalue:

Bowenin jalkeen meinasimme jo joutua kesakurpitsaorjiksi. Meille luvattiin puhelimitse toita ja ajelimme noin 100 kilometria, etta paasimme tilalle asti. Meille oli luvattu toita 35-40 h/viikko, mutta paikalle paastya kavi ilmi etta tama tuntimaaran saa vasta viikkojen “harjoittelun” jalkeen. Ensimmaisina paivina tyota olisi ollut 3h/paiva. Ja asunnosta (parakki!) olisi pitanyt maksaa 90 dollaria/viikko per paa. Vaikka olisimme nukkuneet Bettyssa! Parin viikon hommissa ei rahallisesti olisi siis mitaan jarkea. Lisaksi kun totesimme muita tyontekijoita kuulemalla tyoolosuhteet kurjiksi, lahtopaatos oli lopulta helppo. Nukutun yon jalkeen jatkoimme matkaa kohti pohjoista ennenkuin ehdimme edes aloittaa tyot. Kesakurpitsatilalta ajelimme Townsvilleen. Mukaan kyytiin tuli kaksi ruotsalaista, joista toinen oli saanut potkut edellisena paivana, koska oli leikannut vihanneksia vaarin. Eniten poikaa tuntui ketuttavan se, ettei ehtinyt itse ensin irtisanoutua hommista 🙂

Eipa jaaty tanne:

Townsville oli kiva pikku kaupunki. Ja Australian aurinkoisin kaupunki, sanotaan. Kelit jatkui kuitenkin epatavallisen huonoina myos purjehduksen jalkeen. Mitaan ihmeellista ei kaupungissa tehty, kierreltiin vain muutama paiva. Ja kolhastiin parkissa olevaa autoa hiukan rekkarikilpeen. Suurta jalkea siihen ei onnksi jaanyt, mutta tulipahan vakuutukselle kayttoa. Townsvillen edustalla on Magnetic -niminen saari jossa pistaydyimme yhdeksi yoksi. Seuraavana paivana ajoimme sademetsan halki Wallaman vesiputoksia katsomaan.

Vuorenvalloitus Magneticilla ja Wallaman falls:

Olli yritti viikon ajan paasta sukeltamaan Townsvillen lahistolla yhdelle maailman parhaista sukelluspaikoista. SS Yongala on noin 100 vuotta sitten uponnut matkustajalaiva, joka loydettin 50 vuotta sitten. Hylky sijaitsee avomerella varsin kaukana rannikosta, joten merenkaynti voi olla ajoittain aika voimakasta, niin kuin nyt. Se kokemus jai seuraavaan kertaan.

Muistattekohan, etta maaliskuussa tanne Australain pohjoisosaan iski Larry -niminen pyorremyrsky? Townsvillen jalkeen myrskyn tuhot alkoi nakya selvasti etenkin Mission Beachilla ja Innisfailissa, joihon syklooni iski pahiten. Sademetsat on revityn nakoisia ja talojen kattoja on paljon irti edelleenkin, vaikka tyota niiden eteen tehdaan jatkuvasti. Banaaniplantaasit on nurin ja banaanien hinta on noussut myrskyn jalkeen noin 10 dollariin kilolta. Esimerkiksi pienessa Innisfailin kylassa sadat ihmiset tyoskenetelivat ennen myrskya banaaniplantaaseilla. Nyt kylan taloja on tyhjillaan, koska tyontekijoiden on taytynyt muuttaa Australian etelaosiin palkkaa ansaitsemaan.

Olimme juuri Mission Beachilla ihmettelemassa kaunista luontoa ja Larryn tuhoja, kun Olli sai puhelun Cairnsista. Ollille tarjottiin toita! Jee! Ja insinooritoimistosta Larryn tuhoja korjaamaan. Kun Olli sanoi tyonanatajalle, etta kaupungissa pysyminen riippuu siita saako vaimoke toita vai ei, tarjottiin Riikallekin toita. Olipas se liian helpon kuuloista tuumimme. Viikonlopun jalkeen olimme kuitenkin jo toissa Cairnsissa. Olli suunnittelee kattorakenteita ja muuta siihen liittyvaa ja Riikka naputtelen miljoonalukuja exceliin vakuutusyhtioiden maksettavaksi. Tuntejakin on ihan riittamiin – Ollilla 50 tuntia viikossa ja Riikalla 40. Hyva ettei jaaty kesakurpitsatilalle 🙂

Tassa tyossa on sekin hyva puoli, etta pomo maksaa puolet meidan asunnon vuokrasta. Ajatella! Yritettiin viikon paivat loytaa asuntoa, mutta vaikeaa oli. Cairnsiin matkustaa Australian etelaosista porukkaa talvella muutamiksi kuukausiksi lammon perassa, joten asunnot on ihan taynna. Ja tietenekin siihen vaikutti meidan lyhyt aika, 7 viikkoa, seka se, etta tarvitaan asunto kalustettuna. Etsinnan jalkeen loysimme vanhan resortin, jossa meilla on oma pieni yksio. Eli moneen kuukauteen myos oma kylpyhuone. Luksusta 🙂 Telkkarikin loytyy, joten Olli paasi oisin seuraamaan jalkapalloa. (Kahdelta ja viidelta yolla kello soimassa ja sen jalkeen viela toihin seitseman aikaan!).

Kotimme Cairnsissa:

Oltiin kolme yota majailtu jo uudessa kodissa, mutta vasta puolet tavaroista muutettu Bettysta yksioon. Lahdettiin aamulla seitseman aikaan toihin ja ihmeteltiin muutama sekunti miten auton ovi oli auki. Laatikot ja kaapinovetkin oli auki ja tavaroita lattialla. Varkaita! Sinne meni mp3 -soittimet, kiikarit, aurinkolasit, piilarit, laakkeet ynna muuta. Pelattiin, etta kaikki meidan matkakuvat, jotka on cd:lla, olisivat menneet myos. Mika helpotus kun loydettiin ne. Kuvat kun ovat korvaamattomia. Soitettiin aamulla heti poliisille ja ne tuli paikapaalle katsastamaan tilanteen.

Jos hyvia puolia tasta etsii, niin auton lasia ei hajoitettu, vaan se oli vain revitty irti. Aika helpon kuuloista! Ei niiden tarvinnut irroittaa kuin muovitiivisteet ja ikkuna lahti irti. Toinen hyva juttu oli, ettei autoa sotkettu mitenkaan. Tyhmaahan tavaroita oli Bettyssa pitaa. Mikaan ei kuitenkaan ollut esilla, joten olisi sinne varmaan muutenkin murtauduttu. Jotenkin ei tajuttu tyhjentaa autoa heti, koska onhan tavarat olleet siella ennenkin. Mutta nyt me ei itse oltu autoa vahtimassa yolla. Heti kavi kopelosti.

Tyot aloitettiin taalla Cairnsissa jo nelisen viikkoa sitten. Aika on mennyt nopeasti (taas) ja kohta tama tyorupeama jo loppuukin. Viikolla ohjelmaan kuuluu tavallista arkea, toiden tekoa ja urheilua. Viikonloppuisin yritetaan tehda jotain muuta.

Cairnsin laguuni keskustassa ja nakymat Cairnsin alueelle:
Didgeridoita myydaan joka kadun kulmassa:

Yksi viikonloppu vietettiin Cape Tribulationilla. Mukana retkella oli myos saksalainen Kaj, joka oli meidan kanssa samassa yovuorossa Sydneyn voileipatehtaalla. Cape Tribulation on suojellusta Daintree -sademetsasta, joista ja hiekkarannoista muodostunut luonnonnahtavyys Cairnsista pohjoiseen. Luonto oli siis taas paakohde ja hienojen maiseminen lisaksi bongasimme talla kertaa krokotiileja ja kaarmeita, mm. pythonin (Pirkon kauhistukseksi!). Krokotiilivaroituksia taalla pohjoisessa on melkein joka joen kohdalla, joten uimista naissa kauniissa joissa on turha kuvitella.

Sademetsaa, jokia ja krokotiileja:

Cassowary (joita ollaan nahty vain liikennemerkeissa) ja Saku Sammakko:

Viime viikonloppuna kavimme paivan reissulla Great Barrier Reefilla. Iso valliriutta on maailman suurin koralliriutta. Se on noin 2 300 kilometriä pitkä ja peittää alleen noin 20 000 neliökilometrin kokoisen alueen. Sen verran suuresta kokonaisuudesta on kyse, etta valliriutan voi nahda kuusta asti. Alue on maailman suurin meriluonnonsuojelualue ja se valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1981. (http://www.gbrmpa.gov.au/)

Olimme jo pitkan aikaa odottaneet riutalle paasya, lahinna saiden puolesta. Nytkaan ilma ei ollut aurinkoinen, mutta vedenalaiseen nakyvyyteen vaikuttaa myos tuuli. Meidan paivalle sattui heikko pohjoistuuli, joka kirkastaa meriveden. Olli teki kaksi sukellusta ja Riikkakin uskaltautui vihdoin sukeltamaan oppaan kanssa. Sukellus meni enemmankin jannittamiseksi eika merenalaisen elaman ihastelemiseen. Mutta todella hieno kokemus silti. Loppuaika sitten snorklailtiin yhdessa. Tosi mukava paiva kaiken kaikkiaan.

Riikka lahdossa sukeltamaan ja kuva veden alta sukellusveneen ikkunan lapi:

Toiden paatyttya matka jatkuu elokuun alkupuolella Darwiniin. Meidan seuraan lyottaytyy myos Kaj. Hiukan erilaista varmasti matkustaa kolmestaan, mutta mukavaa vaihtelua. Darwinin jalkeen jatkamme matkaa taas kahdestaan. Odotamme innolla jo Australian eramaan nakemista. Toiden teko tuli hyvaa saumaan, koska Cairnsiin paastyamme alkoi nakya pienta matkavasymysta. Nyt matkaamista jo kaipaakin muutamien viikkojen paikallaan olon ja tyonteon jalkeen.

Tallaista talla kertaa. Suomessa on ollut sitten hellekesa vailla vertaa. Mukavaa kesaa kaikille!

G’day Mates! 

Kuukausi campervanissa nukkumista takana eika kyllastymisen merkkeja viela laisinkaan. Kylla Bettyn osto oli hyva juttu. Ainakin tahan asti. Ollaan ajettu yli 3500 kilometria ja auto on toiminut hyvin. Mita nyt pakoputki vahan pitaa aanta, mutta se korjataan vain jos on ihan pakko. No worries.

Continue reading this entry »

Taalla Sydneyssa talvi lahestyy uhkaavasti ja paatimme jattaa Summer Hillin ja jatkaa matkaa kohti lampoisempaa pohjoista. Hieno uusi automme on jo pakattu ja kohta lahdemme kohti ensimmaista etappia Blue Mountainsia, mutta sita ennen koostetta menneista viikoista…

Continue reading this entry »

Tervehdys ystavaiset,

Taalla sita ollaan – Australiassa! Viimeinen viikko Kaakkois-Aasiassa meni vedenalaista elamaa seuratessa. Lennettiin Chiang Maista Singaporeen, yovyttiin yksi yo lentokentan lattialla (juu, onhan tuota tehty ennenkin) ja aamulla otettiin bussi Singaporesta Mersingiin, josta oli venekuljetus Tioman -saarelle (http://www.tioman.com.my).

Turisteja Mersingissa ei pahemmin nakynyt paivalla. Mutta, mutta. Maailma on pieni. Tormattiin kadulla Riinaan ja Fredrikiin, jotka oltiin tavattu Kambodzan Sihanoukvillessa yli kuukausi takaperin. Noin viikko loikoiltiin saarella yhdessa. Se oli mukavaa, kun tassa on kahdestaan oltu aika paljon. Paivat kului snorklatessa ja ihmetellessa merenalaista elamaa ja illat barbecue -kaloja syodessa. Se oli lomaa.

Continue reading this entry »

Sabai-dii!

Tultiin eilen Laosista Thaimaaseen, Chiang Maihin. Saatiin vasta asken tietaa, etta Suomi on Ruotsin kanssa loppuottelussa. Taytyy loytaa jostain sporttibaari. Paikallisia jaakiekko ei pahemmin kiinnostane, mutta ruotsalaisia taalla on sen verran paljon, etta eikohan joku paikka loydy. Eli siina taman paivan missio. Mutta sita ennen kooste parista edellisesta viikosta. (Teksti saattaa taas olla hiukan sekavaa, koska ollaan kirjoitettu sita paloittain matkan varrella.)

Kambodzasta kokemuksistamme valittyi ehka sellainen kuva, etta maassa ei nae muuta kuin kurjuutta. Mutta niinhan se ei ole. Se mika sykahdytti Kambodzassa oli ihmisten ystavallisyys ja iloisuus. Paikalliset alkoivat juttelemaan helposti tai ainakin tervehtivat vastaan tullessa, jos kielitaito ei riittanyt. Ja mita koyhyyteen tulee, niin tilanne on hiukan paranemaan pain.

Continue reading this entry »

Terve,

Ja niinhan siina kavi, etta pari viikkoa hujahti taas kuin siivilla. Kambodzassa ollaan vietetty tama aika ja paljon on nahty ja koettu. Lennettiin siis Singaporesta Siem Reapiin, jossa on hienoin Kambodzan (ja koko Kaakkois-Aasian) nahtavyys, Angkorin temppelialue. Suurimman valtakautensa aikana noin 800-1400 -luvuilla khmerit hallitsivat Kambodzan lisaksi suuria alueita esim. nykyisesta Thaimaasta, Vietnamista, Laosista ja Myanmarista. Talta ajalta Siem Reapin lahistolla on sailynyt sen aikaisen valtakunnan paakaupungin, Angkor Thomin, rakennuksia, joista suurin osa on temppeleita (kuuluisin ja suurin niista Angkor Wat). Asuinrakennukset olivat siihen aikaan puusta, joten niita ei ole sailynyt naihin paiviin asti. Niin laajasta kokonaisuudesta on kyse, etta kiersimme nahtavyyksia yhteensa kolme paivaa eika siinakaan ehtinyt kaikkea nahda. (Lisaa infoa esim. http://www.angkorwat.org/) Ja populaari-infoa: Tomb Rider on muuten kuvattu taalla.

Continue reading this entry »